TOP-3 2008 by Maza
(elokuvat, musiikkialbumit ja musiikki-DVD:t)

Jahans...on aika taas perinteisen vuoden aikana valmistuneiden top-kolmosten. Joka tuutti näitä listauksiaan juuri työntää, joten kannetaan omakin korsi kekoon.
Kommenttia tästä listasta taas tullee ainakin yhdeltä taholta, mutta sanahan on tunnetusti vapaa tässä maassa :-]
Kotimainen elokuva jää pois tämän vuoden listasta, kun ei tänä vuonna valmistuneita tullut nähtyä yhtäkään. Ulkomaista sen sijaan tuli möllötettyä ihan tarpeiksi.
Musa-DVD oli helppo, koska juuri kolme tänä vuonna ilmestynyttä sellaista tuli tsekattua. Albumirankkaus oli taas yhtä vaikeaa, kuin ennenkin, sekä kotimaisessa, että ulkomaisessa.
Siispä listaan:


Ulkomainen elokuva 2008

1. 007 Quantum Of Solace (Marc Forster)
http://www.007.com/

2. The X-Files: I Want To Believe (Chris Carter)
http://xfiles.com/

3. The Strangers (Bryan Bertino)
http://www.thestrangers.net/


Musiikki-DVD 2008

1. Tarot: Undead Indeed
http://www.wingsofdarkness.net/php/index.php

2. Within Temptation And The Metropole Orchestra - Black Symphony
http://www.within-temptation.com/index2.html

3. Arch Enemy - Tyrants Of The Rising Sun (Live In Japan)
http://www.archenemy.net/


Ulkomainen albumi 2008

1. Seventh Wonder: Mercy Falls
http://www.seventhwonder.nu/

2. Testament: The Formation Of Damnation
http://www.testamentlegions.com/

3. Eyefear: The Unseen
http://www.ozzyfrank.com/eyefear/


Kotimainen albumi 2008

1. Malpractice: Triangular
http://www.malpracticeband.com/

2. Diablo: Icaros
http://www.diabloperkele.com/

3. Leverage: Blind Fire
http://www.leverageband.com/index_2.php


There you go :-)

The Day The Earth Stood Still [2008]
(USA)

Ohjaus:
Scott Derrickson

Cast:
Keanu Reeves
Jennifer Connelly
Kathy Bates
Jaden Smith
John Cleese
etc.

Taas remake. Tällä kertaa vuonna 1951 tehdyn scifi-elokuvan The Day The Earth Stood Still uudelleen versiointi. Orkkista en ole nähnyt, joten verrata ei voi, joskin remaket ovat lähes aina alkuperäistään huonompia.
Tämä Scott Derricksonin ohjailema versio Keanu Reevesin ja Jennifer Connellyn tähdittämänä on ihan katsottavaa scifi-elokuvaa ja loppupuolen tehostevyörytyksessään pätökamaa. Tehosteita on näemmä arvosteltu ainakin yhdessä arvostelussa jopa kököiksi, mutta kyllä ne ihan näyttävät allekirjoittaneen mielestä ovat. Mielipiteitä on monia, nääs.
Leffan juonena on niin monesti jenkkituotannoissa jo esitetty maailmanloppu, josta Keanu Reevesin esittämä mystinen sanansaattaja Klaatu tulee meille kertomaan. Klaatulla on mukana Maahan saapuessaan kivitalon kokoinen robotti, joka samalla toimii Klaatun suojelijana ja tuhon airuena.
Reeves pääosassa käy pökkelönä ja mumisevana yhden ilmeen vetäjänä sanansaattajan osaansa kuin ukki mummoon. Biotutkijaa esittävä Connelly on aina oma ihq itsensä ja parit vakavammatkin kohtaukset hän vetää kunnialla himbeen. Sivuosista mainittakoon veteraaninäyttelijä Kathy Batesin esittämä kylmäkiskoinen puolustusministeri. Batesin suoritus on tylyn naseva ja leffan parhaimmistoa ellei paras.
Itse teema ihmiskunnan tulevasta tuhosta johtuen meidän harjoittamastamme maapallon tylystä kohtelusta on aina ajankohtainen, mutta jotenkin heppoisasti asia käsitellään. Tärkeä asia jää lähes sivuosaan ja pääpaino on jenkkituotannolle tyypillisesti massiivisessa vyörytyksessä.
Tiivistettynä yhteen lauseeseen The Day The Earth Stood Still on ajankohtaista ja tärkeääkin asiaa sisältävä tieteis/toiminta/tehosterymistely ja kyllä tämän pahemmin leukoja repimättä katsoo.
On tätä paljon huonompiakin scifi-tekeleitä tullut nähtyä.

http://www.thedaytheearthstoodstillmovie.com/

3/5

Mirrors [2008]
(Alexandre Aja)

Peilit on pahoja. Peilissä on perkele.
Tämän saa 24-hittisarjasta tuttu Kiefer Sutherland roolissaan yövartijana huomata Haute Tensionin ja The Hills Have Eyes-remaken tehneen Alexandre Ajan uusimmassa kauhurainassa. Tämä(kin) on siis remake, kuten muotia on, ja kyseessä on korealaisen Into The Mirror-leffan uusioversio.
Sutherland esittää palaneeseen tavarataloon pestautuvaa yövartijaa, joka huomaa, että talon peilit ovat muusta hiiltyneestä irtaimistosta poiketen varsin hyvässä ja kiiltävässä kuosissa ja sen, että niissä pullistelee ja heijastelee jotain perin ilkeää. Ohjaaja Aja vyöryttää tehokkaita gorekylläisiäkin shokkeja silmille ja muutamat kohtaukset ovat oikeasti hyytäviä. Pääosissa Sutherland heittää muutaman kerran 24-maneerivaihdetta silmään, kuten äkäistä karjahtelua ja pistoolin kanssa keekoilua, mutta ihan kunnialla ukko kuitenkin roolinsa vetää.
Muista rooleista mainittakoon Sutherlandin vaimoa esittävä Paula Patton ja siskoa esittävä Amy Smart, jotka saavat tuta nahoissaan hekin peilien pahuuden. Irvistelyt ja kirkumiset sujuvat heiltä ihan asiaankuuluvalla antaumuksella.
Loppupuolella elokuvaa Aja laittaa ison efektivaihteen päälle ja rytinää, sekä romua piisaa urakalla. Aivan se loppukohtaus on jäätävästi toteutettu.
Lajissaan ihan onnistunut tekele ja muutamaan otteeseen lähes jännäkakkaa aiheuttavaa seurattavaa. Tämä voinee herkimmillä aiheuttaa esim. parranajon viivästymistä..ainakin peilin kanssa ;-)

http://www.mirrorsmovie.com/

3.5/5

007 Quantum Of Solace [2008]
(Marc Forster)

James Bond is back.
Uusin 007-leffa Quantum Of Solace jatkuu siitä mihin edellinen Casino Royale päättyi. Bond jahtaa rakastettunsa murhaajia kosto mielessään ja vauhti on matkalla hurjaa. Toimintakohtauksissa on väkevää imua ja Bond mättää vihulaisiaan ketoon urakalla.
Daniel Craig on toisessa Bond-roolissaan tuimailmeisenä ja kovanyrkkisenä sankarina jälleen hyvä. Muutenkin tämä agentin jo edellisessä Bondissa uudistunut imago vähemmän sutkauksia laukovana ja enemmän turpiin mättävänä tyyppinä on mainio. Universumin kovimpia jätkiä siis, kyllä jämpti on näin.
Bond-misuna viehkoilee ja mättää menemään tällä kertaa ukrainalainen namistus Olga Kurylenko. Neitokainen on varsin koreaa silmäkarkkia ja oiva valinta Bond-tytön osaan. Lisäksi Bond-kisujen stereotypioista poiketen hänestä ei tulekaan mitään Bondin kertakäyttökamaa, vaan heidän suhteensa on jotakin muuta.
Teemana on siis perinteinen kosto ja oikeutus. Bond viuhtoo ympäri maailmaa ja pistää kylmäksi vastustajiaan vimmaisella intensiteetillä. Itse tarina tahtookin jäädä hurjana poukkoilevan toiminnan ja ryskeen alle. Ohjaaja Marc Forster taitaa kyllä ryminän ja kiihkeän rytmin päälle jopa niin, että muutamat otokset ihan hengästyttävät. Rahaakin on näemmä palanut 230 miljoonaa taalaa ja se kieltämättä näkyy.
Uusin 007 on vyöryvän toiminnan ja vauhdin riemuvoitto. Tätä katsoessa ei nimittäin haukotuta.
Osui ja upposi tähän osoitteeseen.

http://www.007.com/

4+/5

Death Race [2008]
(Paul W.S. Anderson)

Tositv on nykyään muotia. Näihin kehyksiin sijoittuu myös Paul W.S. Andersonin ohjastelema lähitulevaisuuden Jenkkilään ajoittuva väkivaltainen megakaahailu. Päähenkilöä esittävä Jason Statham on lavastettu vaimonsa murhaajaksi kieron vankilanjohtajan (Joan Allen) toimesta, ja pian Stathamin hahmo huomaakin olevansa jälleen entisessä ammatissaan ratin takana, tosin säännöt vain ovat tällä kertaa erilaiset, sillä niitä ei ole.
Leffan idea ultraväkivaltaisen tositv:n kytköksineen ja USA:n talouden romahtamisineen on kiinnostava, mutta tyypilliseen amerikkalaisen elokuvan tyyliin se jää vain kehykseksi. Pääosassa on megalomaaninen kaahaus ja romutus, jonka Anderson kyllä kieltämättä taitaa. Muutaman kerran hän jopa onnistuu yllättämään varsin raaoiksikin yltyvissä otoksissa. Kuvaus on vakuuttavaa ja korostaa huikeaa vauhdin tunnetta ja peltiä ryttääntyy kahmalokaupalla muhkeiden räjähdysten kera.
Aivot narikkaan toimintaahan tämä on, mutta hyvin tehtyä sellaista. Statham yrmyilevänä ja kovaksikeitettynä kilpa-ajajana käy osaansa kuin nenä päähän ja Allen on kireänä ja rahanhimoisena vankilanjohtajana roolissaan ihan ok. Sivurooleista mainittakoon Stathamin ajopelin kartturina naiskauneutta esittelevä Natalie Martinez ja lännensarja Deadwoodista tuttu Ian Mc Shane, jonka osana on valitettavasti vain murahtaa one-liner muutaman kerran. Enemmänkin olisi tästä äijästä irronnut, Mr. Anderson.
Reilu puolitoista tuntia menee vauhdikkaasti tämän rainan parissa, kun vain muistaa vaihtaa ajattelun vapaalle. Ultraryskeen ystäville tämä on takuu kermaa.

http://www.deathracemovie.net/

3/5

Babylon A.D. [2008]
(Mathieu Kassovitz)

Komeaa kuvausta, vyöryviä efektejä ja toimintatykitystä. Siinä yhteen lauseeseen tiivistettynä tunnelmat Maurice G. Dantecin Babylon Babies-romaaniin pohjautuvasta ja Mathieu Kassovitzin kipparoimasta Babylon A.D.-scifirymistelystä.
Elokuvan teema on ihan vetävää sorttia, mutta itse tapahtumat sekavasti ja ihmeellisesti paikasta toiseen hyppiviä. Ohjaaja Kassovitz muistaakseni jossain haastattelussa paasasikin, että leffa on pitänyt saada sopimaan tuotantoyhtiön määräämään muottiin. Alkuperäistä näkemystä on saksittu näköjään reilu tunti pois ja se kieltämättä juonen aukoissa ja yleisessä sekavuudessa näkyy. Myös mättökohtauksia on ihan selkeästi sievistelty isolla kädellä ikärajan tiputtamiseksi. Tämä lienee sitä kuuluisaa massojen miellytystä, kai.
Pääosissa Vin Diesel yrmyilevänä ja kyynisenä palkkasoturi Tooropina käy osaansa ok, ja ei kai kukaan häneltä tässä mitään elämää suurempaa luonnenäyttelyä odottanutkaan. Diesel taitaa machopullistelun ja se riittää näissä kinkereissä. Muissa osissa Michelle Yeoh mystisen nuoren naisen Auroran (Mélanie Thierry) suojelijana rymistelee hänkin menemään rivakkaan tyyliin ja kung fu-taidot ovatkin tarpeen seurueen matkalla Itä-Euroopasta New Yorkiin. Sivuosista mainittakoon vielä konkari Gérard Depardieau, joka nähdään ökyilevänä ja niljakkaana palkkasoturien pomona.
Harmi vain, että ohjaaja Kassovitz, kuten jo mainittua, ei ole saanut toteuttaa kokonaisvaltaisesti visiotaan, sillä teemat toimisivat paremmin perusteellisemmilla pohjustuksilla. Nyt käteen jää vain näyttävää kuvausta tehosterymistelyineen ja itse kiinnostava tarina vesittyy.
Director's Cut sitten joskus DVD:nä tuonee selkeyttä tämän version osin ammottaviinkin aukkoihin...sitäpä odotellessa.

http://www.babylonadmovie.com/

2.5/5

The Strangers [2008]
(Bryan Bertino)

Tässäpä mukavasti säpsäyttelevä, alkutekstien mukaan tositapahtumiin pohjautuva kauhuilu ohjaimissa debyyttinsä veistelevä Bryan Bertino.
Liv Tylerin ja Scott Speedmanin tähdittämä The Strangers-pelottelu sijoittuu melkein kokonaan syrjäisen loma-asunnon ympäristöön, jossa kauhu ja päähenkilöiden piina luodaan pienillä, mutta tehokkailla ja väkivaltaisilla oivalluksilla. Lisäksi tuo väkivallan selittämättömyys on varsin hyytävä tehokeino ja leffan jälkeen jääkin jotenkin ahdistunut fiilis.
Tyler ja Speedman vetävät piinattujen roolinsa ihan tyylillä himaan ja varsinkin Tylerille tällainen lättyälätistelevä rooli on kaiken ihkubeibeilyn jälkeen mukava poikkeus. Heitä ahdistelevat naamioidut nilviäiset on toteutettu hyytävän selittämättömiksi ja tunteettomiksi. Ohjaajadebytantti Bertino on myös oivaltanut, ettei se kipakka pelottelu aina tarvitse dollarivuorta tehosteisiin, vaan pienestäkin ponnistaen tulee piina ponteva.
Lyhyesti: ihan pätevää pelottelua toki muutamalla tutulla kauhukliseelläkin ja se loppukohtaus on jenkkikauhuksi varsin yllättävää sorttia.
Leffan kestokin on genreensä juuri sopiva; vajaa puolitoista tuntia.

http://www.thestrangers.net/

3.5/5

Seventh Wonder - Mercy Falls [2008]

01. A New Beginning
02. There And Back
03. Welcome To Mercy Falls
04. Unbreakable
05. Tears For A Father
06. A Day Away
07. Tears For A Son
08. Paradise
09. Fall In Line
10. Break The Silence
11. Hide And Seek
12. Destiny Calls
13. One Last Goodbye
14. Back In Time
15. The Black Parade

Vapise Dream Theater.
Olet painitermein sillassa. Naapuristamme Ruotsista nimittäin ponnistaa sen verran tiukka ja huikean soittotaitoinen progemetallipoppoo, että DT:n valtikka alallaan horjuu ja pahemman kerran.
Seventh Wonder tarjoilee teemalevyllisen murakkaa korvakarkkia nimellä Mercy Falls ja jo vain tipahtaa vähänkään kyseistä genreä diggaavalle.
Progressiivinen metalli mielletään yleensä ylettömän pitkien biisien sävyttämäksi hillittömäksi soitinrunkkailuksi, mutta nämä Ruotsin kaverit ovat tyystin toista maata. Löytyy toki tältäkin rieskalta biiseiltä pituutta, mutta sitä kuuluisaa ideaakin löytyy pilvin pimein biiseistä ja tätähän haluaa vain lisää ja lisää!
Lyhyesti sanottuna kaikki on kohdallaan. Aivan julmetun hurja taso soitossa, upeaääninen laulaja, hienot melodiat, kipeästi osuvat teema-albumin lyriikat, ja ennenkaikkea se mieletön yhteensoittamisen draivi, mikä todellakin pitää mielenkiinnon yllä.
Albumin hienoja biisejä on hyödytöntä niputtaa järjestykseen, koska käytännössä näissä teemalevyissä kaikki biisit nivoutuvat jotenkin toisiinsa. Yhteenvetona kerron, että näin hienoa progemetallilevyä en ole kuullut sitten jo mainitun Dream Theaterin Images And Wordsin vuodelta 1992 ja se on paljon sanottu se.
Turha kai tässä on enempiä "läyhätä" eli hankkikaa ihmeessä tämä jostain, mikäli yhtään genre kiinnostaa ja kuunnelkaa muuan kerta läpi. Noin kolmannen kuuntelun jälkeen rupeaa lätty teemoineen avautumaan kunnolla ja sen jälkeen se onkin menoa.
Allekirjoittanut kiittää ja kumartaa (and a big bow for band's bassist; you're not from this world).
Pisteet moisen hypetyksen jälkeen varmaan jo arvaakin..

http://www.seventhwonder.nu/

http://www.myspace.com/officialsw

http://www.youtube.com/watch?v=m0wzBCp8VHY

5/5

Fourty one..

and another decade has begun. Skumppaa pöytään. Jee.
Ei muuta ;-]

Suomi - Saksa 3-3
(Jalkapallon MM-karsintaa)

Nyt on pakko avautua pitkästä aikaa jalkapallosta.
Siis ei viitanan sattu eli satuttaa viitanasti. Miten voi olla mahdollista, että Suomi johtaa suunnilleen kaiken voittanutta jalkapallon suurmaata Saksaa kolme (siis 3!!!) kertaa, ja aina se lederhose Klose tasoittaa. Suomen peleissä on pakko olla jotain elämää suurempaa, sillä vain Suomi osaa tehdä kaikista peleistään varsinkin futiksen suurmaita vastaan itselleen yhtä vaikeita ja tällaisia nitrotrillereitä. Joku länsinaapurimme löisi vain linjat kiinni ja homma olisi siinä eli täydet pojot himbeen...mutta ei vittu ikinä täällä.
Noh, ehkä tämä tasuri jo huomenna tuntuu paremmalle, kun kiima laimenee.
Järkevästi ajatellen; huikea avaus MM-karsintaan Stadikalla ja seuraavaan peliin ns. isompia vastaan pitää varata jotain rauhoittavia, eikä vain etanolipitoista.
Ei näistä muuten selviä.

The X-Files: I Want To Believe (The X-Files: Usko koetuksella) [2008]
(Chris Carter)

Vanhana Salaisten kansioiden diggaajana täytyy kyllä myöntää, että toisessa sarjaan pohjautuvassa elokuvassa The X-Files: I Want To Believe ohjaaja ja sarjan luoja Chris Carter onnistuu tavoittamaan sen taian, mikä sarjassa alun perinkin onnistui koukuttamaan. Tallella on se mystisyys, päähenkilöiden Fox Mulderin (David Duchovny) ja Dana Scullyn (Gillian Anderson) toimiva henkilökemia, ja se hiuksianostattava tunnelma, mistä X-Filut parhaiten tunnistaa.
Leffan juonesta kerrottakoon sen verran, että kadonneen FBI-agentin tapauksen ympärillä pyöritään ja keitokseen sekoitetaan yliluonnollisia kykyjä omaava pedofiilipappi, sekä rutkasti muitakin suhteellisen häiriintyneitä hahmoja. Mulderin ja Scullyn suhde, sekä johonkin uskominen ja luottaminen ovat myös keskeisiä teemoja.
Sekavat aineksetko..? Ei tosiaankaan, sillä Carter onnistuu pitämään tarinan hyvin hyppysissä ja muutamat varsin inhat efektitkin nähdään niitä fanittaville. Lisäksi Mulderin ja Scullyn suhteessa on vain jotain niin koukuttavaa ja lumoavaa, että pointsit siitäkin. Duchovny ja Anderson onnistuvat hyvin vangitsemaan sen uskon ja epäuskon dilemman, mikä varmasti meitäkin monia vaivaa. Mainitaan vielä, että kannattaa katsoa sitten elokuva ihan loppuun..lopputekstien perään on jätetty vielä pikku ylläri.
Huumoriakaan (tai liekö ihan piikiksi tarkoitettu) ei ole täysin unohdettu; katsokaapa vaikka leffan alkupuolella Mulderin ja Scullyn odotellessa pääsyä FBI:n toimintakeskukseen, että keiden kuvat siellä oven vieressä napottavat. Heh.
Hieno jatkumo X-Files-tarinalle ja näyttelijäsuorituksiltaan nautittavaa seurattavaa. Vaikka et suuremmin perustaisi koko sarjasta, niin leffa toimii silti jo teemojensakin puolesta.
Faneille se onkin niinsanotusti must katsastus.

http://www.xfiles.com/

4/5

Poisonblack - A Dead Heavy Day [2008]

1. Introuder
2. Diane
3. Left Behind
4. Bear The Cross
5. A Dead Heavy Day
6. Me, Myself & I
7. X
8. Human-Compost
9. The Days Between
10. Hatelove
11. Lowlife
12. Only You Can Tear Me Apart

Alakulon julistaja kotimainen Poisonblack on täräyttänyt pihalle kolmannen kiekkonsa, joka kantaa nimeä A Dead Heavy Day eli poppoon itsensä lanseeramana lyhyesti ADHD. Ex-Sentenced Ville Laihialan kitaristi-laulajana keulittama yhtyeen uusin on edellisiä levyjä raskaampi, mutta tarttuvat melodiat ovat edelleen tallella.
Rieskan biisinippuun sisältyy pari kipaletta osin laiskempaakin rallatusta, mutta pääpaino on onneksi keskivertoa paremmassa rokkimetallissa. Erityisesti albumin päättävä Only You Can Tear Me Apart on alun tunnelmointinsa jälkeen vallan messeväksi äityvä veto (tulee jotenkin mieleen Senareitten huikea End Of The Road) ja Laihiala tulkitsee tunteikkaan veisun varsin komeasti, sekä eritoten kitarasoolot biisin lopun revittelyineen ovat melko hurmoksellista korvakarkkia. Toisena helmenä pomppaa esiin komeasti etenevä ja hienon kosketinmelodian loppuosassaan omaava nimibiisi A Dead Heavy Day.
Pähkinänkuoreen tiivistettynä sanotaan, että mikäli pidit jo kuopatun pohjoisen metallin lähettilään Sentencedin uudemmasta tuotannosta, niin kyllä tämä tipahtaa hyvin. Sama tuttu synkkyys ja raskaus on tallella hienojen melodioiden saattelemana.
Kyllä tätä ihan pieksämättä useamman kerrankin pyöräyttää soimaan.

http://www.poisonblack.com/

http://www.myspace.com/officialpoisonblack

3.5/5

Frontier(s) [2007]
(Xavier Gens)

Mellakoiden täyttämä Pariisi ja niiden kurimuksessa neljä pariisilaista nuorta rikollista pakomatkalla Ranskan maaseudulle. Majapaikkaa etsiessään he törmäävät joukkoon umpihulluja ja sisäsiittoisia uusnatseja. Siitä on seurauksena massiivista verenlentoa ja ultrahäijyä väkivaltaa. Siinä lyhykäisyydessään keskeiset teemat ranskalaisen Xavier Gensin hurmesuihkusta Frontier(s).
On tässä vuosien saatossa tullut jokunen ankara mättöleffa katsottua, mutta kyllä tämä Gensin visio sieltä aivan järeimmästä päästä on. Varsinkin viimeinen puolituntinen on sellaista sylttytsunamia, että huhhuihilipatirallaa. Tämän rainan jälkeen samoja teemoja sisältävät Hostel ja Saw-leffat tuntuvat lähes Tohtori Sykeröltä. Kun elokuvan puitekehyskin on synkkä kuin pottukellari, niin leffa tuntuu suorastaan häiriintyneeltä. Gorefriikeille tämä veriralli on varmasti aivan kuuminta hottia, mutta jotenkin lopun hurjimmat revittelyt lähestyvät jo "normaalin" sietokyvyn rajoja. Alkaa vissiin tulla vanhaksi, kun moinen jo väsyttää ;-]
Näyttelijöistä kannattaa mainita ainakin kirjoittaneelle uusi kasvo Karina Testa, joka vetää kirjaimellisestikin verevän ja vimmaisen roolin päähenkilö Yasminena erottuen selkeästi muista rooleista.
Frontier(s) on hurja ja ultraväkivaltainen elokuva, joka gorekammoisten kannattaa kiertää ja kaukaa. Jonkinasteisesti kieroutuneille se on takuuvarmaa nannaa.

http://www.frontiersunrated.com/

3/5

Revolution Renaissance - New Era [2008]

01. Heroes
02. I Did It My Way
03. We Are Magic
04. Angel
05. Eden Is Burning
06. Glorious And Divine
07. Born Upon The Cross
08. Keep The Flame Alive
09. Last Night On Earth
10. Revolution Renaissance

Ollaan keväällä hajonneen (ja nykyään uudella kitaristilla jatkavan) suomimetallin mammutin Stratovariuksen sielun Timo Tolkin varsin värikkäistäkin tempauksista mitä mieltä tahansa, niin se ei sulje sitä asiaa pois, että ukko osaa tehdä edelleen laadukkaita ja reippaasti jytkyttäviä power metal-veisuja. Tästä osoituksena Stratovariuksen rauniolta ponnistava nimeltäänkin enteellinen New Era.
Tolkki on koonnut ympärilleen joukon ykkösluokan äijiä kappaleitaan vetämään. Mainitaan vaikka lauluosaston Michael Kiske, Tobias Sammet ja Pasi Rantanen, jotka takuulla ovat tuttuja metallimusiikkia seuranneille.
Biisit vedetään siten, että Sammet aloittaa ekalla ja sitten Kiske seuraavana ja Rantanen kolmantena. Kiekko vuorotellaan läpi hemmojen toimesta poikkeuksena Kisken liidaamat kolme viimeistä viisua. Laulupuoli on siis tosi hyvin hallussa ja Tolkin taitoja kitaran varressa tuskin kukaan käy kyseenalaistamaan. Tyylitajuisia sooloja on kahmalokaupalla ja sävellysosasto on sitä parempaa Strato-osastoa Visions-albumin malliin. En ryhdy sen tarkemmin analysoimaan biisejä, koska jokainen Tolkin tuotantoa tunteva suunnilleen tietää, mitä elementtejä biiseistä löytyy. Totean vain, että hyvinkin tarttuvaa kamaa on tarjolla.
Tästäpä sitä on Tolkin hyvä jatkaa ja nykyään hänellä lienee jo ihan oikea bändikin Revolution Renaissance-nimen alla. Mikäli laadukas ja melodiakylläinen, sekä ei niin "tukutukutilulilu" power-metal lätkytys iskee, niin lätty ihmeessä hankintaan. Genressään rieska on A-luokkaa.

http://www.myspace.com/revolutionrenaissance

4/5

The Happening [2008]
(M. Night Shyamalan)

Erikoisia yliluonnollisuuksilla kikkailevia elokuvia ja muutaman näistä ihan pätevänkin väsännyt M. Night Shyamalan on jälleen tapetilla. Ohjaajan uusin The Happening-pelottelu on melkoinen sillisalaatti ihmisistä luonnonvoimien armoilla ja sekavaa käsikirjoitusta.
The Happening alkaa heti alkutekstien jälkeen varsin hyytävästi ihmisten päättäessä päiviään omasta toimestaan mitä erinäisin keinoin, mutta loppua kohden alun hyvin viritetty jännite katoaa kuin plankton sinivalaan kitaan.
Shyamalan lataa eteemme osin pelottaviakin tuomiopäivän kuvia puiden ja kasvien kostosta ihmiskunnalle, mutta jotenkin tarina vaan ei millään jaksa kantaa loppuun asti. Asiaan vaikuttaa myös pääosassa haahuileva Mark Wahlberg, joka on osassaan pihalla kuin lumiukko. Wahlberg on paremmin tunnettu toimintarooleistaan, ja tälläinen ilmeikästäkin tulkintaa vaativa luonnerooli on melkoista tuubaa hänen toimestaan. Myös naispääosassa Zooey Deschanelilla on samanlainen pökkelörooli tarjottavanaan ja muukin näyttelijätyö on dialogia myöten aika huttua.
Parasta leffassa ovat tujakan hyytävät kohtaukset, kun ihmiset joutuvat kohtaamaan luonnonoikkuja. Näissä kohtauksissa on sen verran imua, että juuri ja juuri tämän rainan pystyy syljeksimättä katsomaan. Tuntuukin, että mukavasti säpsäytelleen The Villagen (Kylä) jälkeen Shyamalanin kurssi on ollut laskussa kuin lehmän häntä. Jotain vakuuttavampaa tarttis hänen vissiin tehdä, tai ura kääntyy ehtoolle.
Jos vajaa puolitoista tuntia on luppoaikaa, niin katsokaa. Itse lähtisin sen sijasta ajamaan vaikka prätkällä.

http://www.thehappeningmovie.com/

2/5

Ari Koivunen - Becoming [2008]

1. Raging Machine
2. Under The Burning Sky
3. Give Me A Reason
4. Sign Of Our Times
5. Sweet Madness
6. Father
7. Keepers Of The Night
8. Tears Keep Falling
9. Hero's Gold
10. My Mistake
11. Unscarred Within

Ari Koivunen aka Hevi-Ari aka Idols-Ari, tai ihan miten vaan julkaisi reilu pari viikkoa sitten kakkosalbuminsa Becoming ja pitihän se mielenkiinnosta testata, että minkälaista kamaa sieltä tällä kertaa tulee. Debyyttiin verrattuna Koivusen kakkoskiekko on selvästi raskaampi tuotos ja ei läheskään niin kiireellä kasatun oloinen kuin esikoinen.
Lätyltä löytyy tottakai ne monia ärsyttävät Koivusen "kiekumaneerit", vaikka hyvinhän se gubbe vetää, kunhan hän vain malttaa pysytellä poissa aivan äänensä ylärekisteristä, koska sinne ei (vielä) cojonesit riitä. Toki häntä diggaileville löytyy kappaleista ne tutut elementit eli ei siis mitään mullistavaa edessä.
Laitetaan silti muutama veto tarkempaan zuumaukseen, koska rieskalle on siunautunut oikeastikin muuan hyvä raita. Kolmosvetäisy Give Me A Reason on ollut voimasoitossa medioissa jo jonkin aikaa ja on selkeästi albumin hittihakuisinta kamaa. Sitä seuraava Sign Of The Times on raskaalla rytkeellään ja tarttuvalla kertosäkeellä kasarihevin perinteitä kunnioittava mehevä veto ja kitaratyöskentely on timmiä. Muutamassa muussakin zipaleessa kuullaan varsin upeaa kepitystä, mainittakoon vaikka Under The Burning Sky-vedon huikea ja tyylitajuinen soolo. Lätyn puolivälissä kuin Timo Tolkin slovarisävellyksiä muistuttava Father-voimaballadi on suurine kertosäkeineen ja paisuttelevine orkestraatioineen "kevythevikansaan" takuulla uppoavaa tavaraa. Levylle mahtuu myös useampi kipale sitä tusinalätkyttelyä, joka ei jätä mitään pysyviä jälkiä kuuloelimiin.
Siinäpä ne tärkeimmät huomiot Koivusen kakkosrieskasta. Becoming lunastaa paikkansa Hevi-Aria fanittavien hyllyssä ja häntä dissaavat se saa pysymään yhtä kaukana kuin ennenkin.
Allekirjoittaneelle se on siellä jossain harmaalla aluella. On se tunnustettava, että lätyllä on
muutamat hyvätkin hetkensä.

http://www.arikoivunen.fi/

3-/5

Tarot - Undead Indeed (2-DVD) [2008]

DVD1

Live At Rupla 2007:
01. Crows Fly Black
02. Traitor
03. Pyre Of Gods
04. Wings Of Darkness
05. Back In The Fire
06. Tides
07. Bleeding Dust
08. Veteran Of The Psychic Wars
09. Angels Of Pain
10. Warhead
11. Follow Me Into Madness
12. Before The Skies Come Down
13. Ashes To The Stars
14. Undead Son
15. You
16. Crawlspace
17. Guitar Solo
18. Rider Of The Last Day
19. I Rule

DVD2

Undead Extras:
Marco & Zack Interview
Stigmata Archives
21st Century Live Scenes
Pyre Of Gods (Promo video)
Ashes To The Stars (Promo video)

Nyt jytisee ja lähtee rappaukset seinistä. Suomimetallin legenda Tarot pisti markkinoille kautta aikain ensimmäisen dvd:n urallaan ja jumankekka, että nautittavan paketin pukkasivatkin. Undead Indeed tuplaDVD sisältää peräti 240 minuuttia tavaraa, joten vastinetta euroille löytyy.
Itse liveosuus on kuvattu vuoden 2007 elokuussa Kuopion Rupla-klubilla ja keikka on täyttä timanttia ensisoinnuista finaaliin. Orkesteri on huippuvedossa ja samaa voi sanoa antaumuksella osallistuvasta yleisöstä. Lisäksi basisti-laulaja Marco Hietalan välispiikit ovat aina suupieliä nostavaa kamaa. Keikalla kuullaan kappaleita koko Tarot-diskografiasta, joka kuten tiedetään, on sitä parempaa laatua hevirintamalla.
Livetaltioinnin toteutus on suomalaisittain huipputasoa. Kamera-ajot ovat näyttäviä, mutta hillittyjä, eikä MTV:ltä tuttua hillitöntä sekunnin kymmenesosan kestävää "kohtausleikkausvyöryä" ole onneksi käytetty. Tästä pointsit ohjaaja Harri Mieloselle. Äänimaailma on mehevän täyteläinen ja kristallinkirkas. Kaikki instrumentit erottuvat selkeinä ja yleisön mökäkin kuuluu mainiosti.
Ekstroissa nähdään Hietalan veljesten haastattelu, joka on leppoisaa ja välillä hauskaakin kuunneltavaa. Lisäksi löytyy harvinaisempaa livetaltiointia ja promovideota.
Kaikenkaikkiaan loistava paketti suomimetallin veteraaneilta, joka kuuluu jokaisen metallipään hankkia hyllyynsä. On nämä äijät sen vähintäänkin ansainneet.
Marco Hietalaa lainatakseni:
Perkele!!

http://www.wingsofdarkness.net/php/index.php

5/5

Tali-Ihantala 1944 [2007]
(Åke Lindman & Sakari Kirjavainen)

Jykevä ja autenttinen. Siinä päällimmäiset adjektiivit, jotka tulivat mieleen Suomen kohtalon kesästä 1944 kertovassa Tali-Ihantala 1944-elokuvassa, jossa ohjaimissa veteraani Åke Lindman apunaan Sakari Kirjavainen.
Elokuva siis kertoo Suomen ja Neuvostoliiton ankarista taisteluista Karjalan kannaksella kesällä 1944, jotka huipentuivat Tali-Ihantalassa saavutettuun suomalaisten torjuntavoittoon. Leffa näyttää hyvin sen valtavan tulivoiman, millä Neuvostoliitto yritti läpimurtoa, mutta myös sen miten sisukkaat suomalaiset eivät lopulta nöyrtyneet massiivisen ylivoiman edessä, vaan antoivat sen verran väkevästi takaisin pataan, että veli venäläisen oli nöyrryttävä ja pysäytettävä eteneminen Tali-Ihantalassa.
Rooleja on leffassa valtava määrä, eikä oikein kehenkään keskitytä muutamaa repliikkiä enempää ja tämä lienee ollut tähän elokuvaan oikea ratkaisu. Suuri roolimäärä tukee itse tapahtuman suuruutta ja merkitystä, mutta näin menetellen elokuva tietysti jää henkilöhahmoiltaan varsin hajanaiseksi pääpainon ollessa itse taisteluissa. Niitä riittääkin paljon ja ne ovat laadukkaasti tehtyjä. Panssarivaunujen ja jalkaväen yhteenotoissa on väkevää otetta ja suomalaisen elokuvan mittakaavassa räjähteiden ja pyrotekniikan käyttö on hulppean näköistä. Elokuvan lopun tykistökeskitys on veikkaanpa suurinta jytistelyä ja pyrovyörytystä mitä suomalaisessa sotaleffassa on nähty. Lisäksi leffassa käytetty sotakalusto on osin alkuperäistä, mikä vain entisestään lisää autenttisuuden tuntua.
Komeasti kuvattu ja lavastettu kotimainen sotaelokuva, joka siis jää henkilöhahmoiltaan ohueksi ja sekavaksi, mutta taistelukohtaukset ovat sen verran vaikuttavaa katsottavaa, että tälle näillä avuilla keskiverto plus-arvosana napsahtaa.
Parempaankin tosin olisi ollut eväitä.

http://www.tali-ihantala.fi/

3+/5

Airbourne - Runnin' Wild [2007]

1. Stand Up For Rock 'n' Roll
2. Runnin' Wild
3. Too Much, Too Young, Too Fast
4. Diamond In The Rough
5. Fat City
6. Blackjack
7. What's Eatin' You
8. Girls In Black
9. Cheap Wine & Cheaper Women
10. Heartbreaker
11. Hellfire


Nyt jytää niin maan perusteellisesti. Aussibändi Airbourne täräyttää tiskiin vanhaa kunnon hevirokkijytinää á la AC/DC. Tätä luukuttaessa alkaa nimittäin raihnaisemmatkin jalat vispaamaan ja kädet takomaan ilmarumpuja. Orkesterin esikoinen kantaa nimeä Runnin' Wild ja varsin villiä menoa on edessä yhdentoista rokkiveisun verran.
Peli avataan hieman viivyttelevällä minuutin mittaisella kitaraintrolla, mutta kun Stand Up For Rock'n' Roll-biisi lävähtää sen jälkeen kunnolla käyntiin, on meno tiukkaa, ja sitä riittääkin sitten loppuun asti. Kakkosveto nimiviisu Runnin' Wild on hurjasti etenevä biisirytistys ja saa käden kummasti hamuamaan sinne omankin bassotelineen suuntaan. Kitarariffit möyryävät tiukkoina kipaleessa ja basso, sekä rummut jytkyttävät helkkarin murakkaa lätkytystä kaiuttimiin. Tätä biletystimanttia kun kuuntelee sopivassa nousuhumuksessa, niin kannattanee ensin vakavissaan katsoa mihin suuntaan sitä nyrkkiä viuhtoo ja jalkaa viskoo, ettei ihan joka paikkaa murjo päreiksi.
Muita hulppeita helmivetoja muutenkin tasaisen kovasta materiaalista ovat tujakasti potkiva ja tavarajunan raskaudella jytistelevä Diamond In The Rough, nopea ja tiukkaa riffiä sisältävä Girls In Black, ja toiseksi viimeinen veto Heartbreaker on kuin suoraan AC/DC-riffioppikirjasta. Mainittakoon tässä, että laulaja Joel O'Keeffe on ääneltään hyvin lähellä AC/DC:n Brian Johnsonia eli yhtymäkohtia kyllä piisaa muutenkin.
Airbournen debyytti on pähkinänkuoressa ilmaistuna bilemusiikkia parhaimmillaan. Parin tuopin jälkeen kun tämän päräyttää soittimeen jytisemään, niin jo vain alkaa sedät ja tädit hurjana heilumaan. Suositellaan tietysti myös selvinkin päin, varsinkin jos meinaa itse veivata soittimillaan mukana ;-}

http://www.airbournerock.com/

http://www.myspace.com/airbourne

4.5/5

Diablo - Icaros [2008]

01 Trail Of Kings
02 Living Dead Superstar
03 Bad Sign
04 Resign From Life
05 Icaros
06 Light Of The End
07 Chagrin
08 Through Difficulties To Defeat
09 Hammer
10 Into The Sea

Kotimaisen jyräkämmän metallin lippulaiva Diablo on taas parillisen vuoden kunniaksi julkaissut uutta matskua ja pirun vakuuttavaa jytinää ovatkin pellolle pukanneet. Uusi tuotos kantaa nimeä Icaros ja on allekirjoittaneelle parasta Diabloa sitten 2004 ilmestyneen Eterniumin eli näillä näppylöillä paras D-ryhmän rieska on käsittelyssä.
Icaros starttaa kanteleintrolla ja Trail Of Kings jysähtää eettereihin. Ensimmäisenä huomio kiintyy nopeutuneeseen tempoon Diablo-asteikolla. Biisi jytisee eteenpäin kuin se kuuluisa Rommelin panssaridivisioona ja potkii persuksille timakasti. Kakkosveisuna hurjasti mättävä ja tiukka Living Dead Superstar esittelee laulaja-rytmikitaristi Rainer Nygårdin varsin munakasta karjuntaa ja väitänpä, että ukko on saanut uusia sävyjä jo muutenkin tiukkaan ja jäljittelemättömään tulkintaansa. Huikea rumpali Heikki Malmberg ja tujakasti lätkyttelevä basisti Aadolf Virtanen pitävät biisijärkäleen kasassa, johon soolokepittäjä Marko "Kuula" Utriaisen on mukava loihtia kipakkaa sooloa sekaan. Biisi menee aivan kärkeen koko D-tuotannossa, sillä sen verran kovasta kipaleesta on kyse.
Muita ruhjovasta, mutta samalla melodisesta materiaalista esiin pomppaavia helmiä ovat Nygårdin hurjaa tulkintaa esittelevä ja riffivyöry Resign Of Life, nimibiisi melodinen järkäle Icaros, munakkaasti rouhiva ja möyryävä jytistely Light Of The End ja lätyn päättävä tunnelmallisempi Into The Sea, jossa Salatuista elämistä paremmin tuttu Esko Kovero höpöttää Merisäätä linjoille. Hauska ja ennakkoluuloton veto ottaa "Salkkareitten Ismoa" kehiin ja varsinkin se biisin lopun piiloraita saanee hymyn karehtimaan paatuneimmankin hevihemmon huulille.
Mitäs tässä enempiä lätisemään, sillä kyseessä on helvetin vakuuttava työnäyte Diablolta. Nyt uskoisi jo tien avautuvan sinne ulkomaidenkin suuntaan. Materiaalista se ei ainakaan ota kiinni.
Allekirjoittanut kiittää ja pitää peukkuja.

http://www.diabloperkele.com/

4.5/5

Futiskausi korkattu

Vähän myöhästynyttä päivitystä, mutta tulipahan sunnuntai-iltana käytyä ihan ensimmäistä kertaa katsomassa kotimaista Veikkausliigaa Lahden Stadionilla. Keli oli kyllä perhanan viileä, mutta fiilis varsinkin toisella puoliajalla mainio FC Lahden ja FC Hongan mittelössä, ja olikin varsin mukavaa poistua stadikalta 1-0 kotivoiton jälkeen voittoölssille muiden iloisten kulkijoiden kera. Voittomaalin jysäytti komealla saksipotkulla Berat Sadik toisella puoliajalla ja johan repesi stadion mylvintään.
Saattaa muuten olla, ettei jäänyt kirjoittaneen viimeiseksi käynniksi Veikkausliigan peleihin ;-]
Jaujau!

Tonnit paukkuu

One thousand visits eli se on sitten tuhat käyntiä tullut täyteen blogilla. Kahvia ja kakkua pöytään ;-]

Kevätpörriäispoem

Avataanpas toukokuun postaukset keväisesti pörrääväällä ja yltiöpositiivisella sepustuksella ;-]

Woe To Hope (At The Gates Forevermore)

Walk through this deserted shore

take a look to the crimson horizon

gaze the purple haze and ignore no more

Who threw the first rock and made the first move

was it you or was it me

in the end it really doesn’t matter

can’t you see

Minutes went by and became hours

there’s nothing left to vanish anymore

you once thought it all was ours

still we dwell on this sandy shore

What we seek and wish for

only fool’s hope to die for

praying forgiveness at this rocky door

the burden for you and me

at the gates forevermore

Kesä huhtikuussa

Yhym. Summer is crazy.
20.4 astetta varjossa nyt mittarissa ja puut vihertää...ihan normaalijakaumalle menee huhtikuussa tämäkin vissiin ;-)

Testament - The Formation Of Damnation [2008]

1. For The Glory Of
2. More Than Meets The Eye
3. The Evil Has Landed
4. The Formation Of Damnation
5. Dangers Of The Faithless
6. The Persecuted Won’t Forget
7. Henchman
8. Killing Season
9. Afterlife
10. F.E.A.R.
11. Leave Me Forever

Tästä ei enää thrash metal parane. Vanhan liiton mättöjyrä Testament on jysäyttänyt peräti yhdeksän vuotta edellisestä lätystä kuluneena pihalle sellaisen riffimyrskyn ja jytinän, että muille saman tyylin yrittäjille menee totaalisesti lirut kalsareihin ja niitä kuivaillaankin sitten pitkään.
Allekirjoittanut kuuli jo 1980-luvun alussa perustettua Testamentia 1990-luvun alkupuolella ensi kerran ja silloin erityisesti messevä Electric Crown-biisi kolisi kybällä. Noista ajoista on aikaa vierähtänyt jo useampikin auringonkierto, mutta vuodet eivät ole tylsyttäneet yhtään Testamentin riffikynäilyä. Jo For The Glory Of -intron jälkeen pärähtävä hirmuveto More Than Meets The Eye saa jalan vispaamaan hurmoksessa ja nyrkin takomaan kahjona ilmaa. Kappaleessa löytyy timanttisia legendaaristen kitaristien Eric Petersonin ja Alex Skolnickin riffejä + huikeita sooloja ja Paul Bostaphin tiukkaa rumputulta, sekä laulaja Chuck Billyn jäljittelemätöntä ja rosoista tulkintaa täydennettynä jykevällä Greg Christianin bassonlätinällä. Mitä muuta voi old school-thrashia fanittava enää toivoa :-) Edessä siis 11 peesaajille housupyykkiä aiheuttavaa thrash metal-rykäisyä, joita tulee takuulla kuunneltua vielä monituisia kertoja.
Kakkosbiisin ohella mainittakoon timanttisimpina repäisyinä erottuvat The Evil Has Landed ja aivan huikeat jyrärouhinnat The Formation Of Damnation, The Persecuted Won’t Forget ja F.E.A.R., joissa on sellaista riffihurrikaania ja kitarasoolojen eliittiä, että laasti vaan seinistä murenee. Kun muukin materiaali on siis reippaasti keskivertomättöä laadukkaampaa, niin väitänpä, että The Formation Of Damnation-albumi on tuleva thrash metal-klassikko.
Tämä rieska kuuluu ehdottomasti jokaisen itseään kunnioittavan old school-metallipään hankkia. No matter how. Piste.
Suositellaan ehdottomasti myös muillekin tusinatilulle allergisoituneille.

http://www.testamentlegions.com/

http://www.myspace.com/testamentlegions

5/5

El Orfanato aka The Orphanage (2007)
(Orpokoti)
(Juan Antonio Bayona)

Tällä kertaa osui töllötykseen todella toimivaa jännäilyä tekijäkaartilta. Entinen orpokoti toimii ympäristönä tässä espanjalaisen Juan Antonio Bayonan ohjaamassa ja meksikolaisen fantasiaguru Guillermo Del Toron (tuttu mm. Pan's Labyrinth) tuottamassa tehokkaassa pelottelussa.
Juonesta ei oikein enempiä passaa paljastaa kuin, että kaltoin kohdellut orpolapset saapuvat kummittelemaan taannoin orpokotina toimineeseen suureen kartanoon. Tehokasta hiustennostattelua ja kananlihalle lävähtelyä on tiedossa useampaan otteeseen. Hieno tarina pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka ja se loppuratkaisu onkin sitten vaikuttava.
Pääosassa tulkitsee upeasti televisiosarjasta Serranon perhe tuttu Belén Rueda, jolla on oma tärkeä osansa orpolasten tarinassa kannettavana. Häntä komppaa ihan menevästi aviomiehenä Fernando Cayo, mutta hän jää kuitenkin Ruedan hienon suorituksen jalkoihin.
Mainittakoon muuten sitten seuraavaksi, että millähän ihmeen perusteella elokuva on saanut vain K-13-leiman täällä Suomessa!? Onkohan ikärajan säätäjä edes vaivautunut katsomaan koko rainaa, kysyn vaan. Leffan pelotteluainekset ovat paljon tuota ikärajaa rankemmat ja moni ison rahan K-15-jenkkikauhuilu on esiteinianimea tämän rinnalla. Ainoa veruke, millä tuota K-13 ikärajaa voisi perustella on veren näyttämisen vähyys, mutta kyllä sitä karmealla tunnelmalla saa paljon pahempaa aikaan. Voi nimittäin kolmetoistakesäisellä olla jännäscheisset pökässä pitempäänkin ja jopa psyykettäkin riepoa leffan jälkeen, kun tällainen useammatkin pelottelut nähnyt vanha jääräkin oli reippaasti kananlihalla.
Pähkinänkuoressa: varsin toimivaa ja tehokkaan kylmäävää hyvällä tarinalla varustettua eurokauhua. El Orfanato pieksää nämä tusinasäpsäyttely Kaunat ja muut jenkkipelottelut kevyesti 6-0.
Ja vielä kerran; älkää vaan antako tuon ikärajan hämätä.

http://www.theorphanagemovie.com/

4.5/5

Sumuisen kevätpäivän mietelause
(Aphorism of this misty spring day)

For Each And One

I see the long road ahead,
the wind whispers gently my name
and tells me all that was left unsaid.

As the years go passing by,
so do roses as first blossom
then slowly wither and die.

Here I stand at this frozen and snowy grave,
where sleeps the beloved one
flashbacks visualize through these salty tears
I thank you for everything you gave.

The journey to the unknown
is reserved for each and one,
when our days in this world
are forever gone
and time given for you and me
is finally done.

Uusi lätkytin

Jeejee...behold and admire my second "wife" underneath.
(Washburn XB102)



... ja varsin hyvin antaa tämäkin lätkyttää ;-)

\,,/ ¨_¨ \,,/

Meet The Spartans (Mitäs me spartalaiset) (2008)
(Jason Friedberg & Aaron Seltzer)

Nyt oli helppo leffa arvosteltavaksi, mutta ei todellakaan ollut helppo katsottavaksi. Luulin etukäteen, että nyt sitä pääsee repeilemään naurusta, ja jopa tutuillekin mainostelin tästä pätkästä, mutta toisinpa kävi. No, okei; melkein hörähdin kerran, myönnän, mutta senkin kerran ihan lopussa, kun Sylvester Stallonen Rocky Balboa-imitaatio oli menossa. Itseasiassa sekin kohtaus oli ihan paska, mutta sen verran suupielet virneeseen kääntyi, että on se + merkki tälle elokuvan irvikuvalle annettava ja onneksi tämä kidutus ei kestänyt kuin reilun tunnin.
Ohjaajat ovat ennenkin tehneet samantyylistä kamaa (mm. Scary Movie-sarja) , mutta niissähän sentään oli edes jotain ideaa. Tämä Zack Snyderin 300-toimintaspektaakkeliin pohjautuva parodiairvistely oli nimittäin niin ripulischeissea, että sylettää.
Hävettää ihan oikeasti, että edes katsoin. Älkää te tehkö samaa virhettä.
Ei muuta.

http://www.meetthespartans.com/

0+/5

Malpractice - Triangular [2008]

1. Maze Of Inequity
2. Symmetry
3. Deception
4. Deadline
5. Platform
6. Triangular
7. Waves
8. Fragments

Progressiivisen metallin kuuntelu voi pahimmillaan olla rasitukseltaan rinnastettavissa lähes vesikidutukseen, mikäli kuunteluun sattuu mielikuvituksetonta soitinmasturbaatiota ja nuottitsunamia syytävän plektrapetterin tai kiipparikeijon poppoo. Lisätään tähän jopa reilua puolta tuntia olevat biisien pituudet, niin ollaankin ongelman ytimessä. Tällä kertaa olikin yllätykseni mieleinen, kun kohdalle osui laadukas ja mielenkiintoinen kotimaisen Malpracticen kolmas kokopitkä Triangular.
Kotimaisia metallin tekijänimiä (esim. kitaristit Markus Vanhala (Omnium Gatherum, Manitou ja Joonas Koto (To/Die/For, Hateframe) riveissään sisältävä Malpractice siis veivaa progressiivista metallia maustaen menoa mukavasti muillakin metallisuuntauksilla. Jos nyt lähimpiä vertailukohtia pitää etsiä, niin progemetallin suurnimet Dream Theater ja Fates Warning sieltä välistä kuuluu. Nykyiseen Dream Theateriin verrattuna Malpractice on kuitenkin huikeasti kiinnostavampi tuttavuus ja biisien kestotkin ovat inhimillisissä lukemissa. Lisäksi jo mainitut instrumentaaliorgiat eivät ole tämän rykmentin kohdalla itseisarvo, vaikka vallan huikeita suorituksia kuullaankin koko orkesterilta, kuten vaikka nimibiisi instrumentaali Triangular hyvin osoittaa.
Tasaisen laadukkaasta ja soitannollisesti todella messevästä materiaalista allekirjoittaneelle toimivat parhaiten jo mainitun aivan huikean Triangular-esityksen ohessa jotenkin vanhan Megadethin tyyliin mainiosti revittelevä kolmosvetäisy Deception ja melodinen, sekä rivakasti höyryävä laulaja Aleksi Parviaisen komeasti tulkitsema Platform. Levyn päättävä lähes 11-minuuttinen Fragments tiivistääkin oikeastaan sen, mistä Malpracticessa on kyse, ollen kestostaankin huolimatta mielenkiintoinen siivu. Mainittakoon muuten vielä, että tällaisen harrastelijalätkyttelijän korvaa miellyttää aina, kun bassokitara on miksattu mukavasti pintaan, kuten tällä rieskalla on kiitettävällä tavalla tehty. Muutenkin lätyn soundimaailma on muhkea ja raikkaasti soiva.
Nyt kipin kopin jokainen laadukkaasta metallista kiinnostunut jannu ja pirkko hankkimaan tämä rieska jostain, sillä paha on tässä tyylissä pistää paremmaksi.
Genressään yksinkertaisesti parhautta.

http://www.malpracticeband.com/

5/5

Reflexion - Twilight Child [CDS-2008]

1. Twilight Child
2. Weak And Tired
3. Listen To Your Heart (Roxette-cover)

Joo..aikaa on vierähtänyt sattuneesta syystä arvostelujen suhteen, mutta jospa sitä aloitettaisiin uudestaan vähän pienimuotoisemmalla osiolla eli käsittelyssä singlen muodossa kotimaista melodista ja purkan lailla tarttuvaa metallia á la Reflexion ja Twilight Child.
Nimibiisi Twilight Child on melkolailla HIM/Charon-tyylistä kosketinpainotteista ja murakalla kitaravallilla höystettyä melometallia, jonka uskon uppoavan heviä vieroksuvaankin tallaajaan. Kun kipaleessa on vielä tarttuva kertosäe, niin mikäs tuota on kuunnellessa. Laulaja Juha Kylmäselle (tuttu kotimaisesta For My Pain-superkokoonpanosta) on annettava pointsit komeasta ja tunteikkaastakin tulkinnnasta. Ukko kuuluukin kevyesti kotimaisten puhtaasti laulavien hevihemmojen kärkikaartiin vivahteikkaalla äänellään. Kakkosbiisi Weak And Tired onkin sitten sinkun helmi. Takiaisen lailla tarttuva kertosäe vie mukanaan ja möyryävä kitaravalli jyristelee taustalla komeasti. Eikä tuo kappaleen haikean kaunis kitarasoolokaan ihan sieltä heikommasta päästä ole, joskin turhan lyhyt sellainen. Sinkun päättävä Roxette-cover Listen To Your Heart on sekin ihan onnistuneesti heviksi vedetty ja siirappisuuden pahimmat sudenkuopat onnistutaan välttämään murakasti vedetyllä soundimaailmalla ja Kylmäsen onnistuneella tulkinnalla.
Varsin toimiva melometallinen sinkkujulkaisu ja lataa odotukset korkealle Dead To The Past, Blind For Tomorrow-kokopitkää varten.

http://www.reflexionmusic.com/
http://www.myspace.com/reflexionmusic


4/5

Haudan lepoon

Isäni siunattiin tänään haudan lepoon sotilaallisin menoin. Kauniin valkoinen ja runsasluminen maisema kehysti hänen viimeistä matkaansa kevättalven kirkkaassa auringonpaisteessa ja kirpeässä pakkassäässä.

- Iäisyys ajaton taivaan sinen syliin katoaa,
toivo jälleennäkemisen meitä lohduttaa. -

Infinite Yearning (For Father)

It happened way too soon and it took us by surprise

You gave us a chance to see You for the last time

and leave our farewell

You slept into ever dream in that snowy February morning

so much was left to tell

Your soul bells were played

and Your spirit flew to Halls of Heaven

Timeless eternity disappears into caress of blue sky

hope that remains comforts of seeing You once again

(Rest in peace, my beloved Father)

Lepää rauhassa, Isä

Ganes (2007)
(JP Siili)

Nyt oli hyvää settiä. Suomi-rock legenda Hurriganesin enimmäkseen yhtyeen huippuvuosiin 1970-luvulle sijoittuva JP Siilin hyvin ohjailema leffa oli messevää ja ennenkaikkea sujuvaa kerrontaa tuon ajan rokkikukkojen elämästä. Aikakauden miljöö vaatetusta myöten on saatu lähes maagisesti vangittua kameraan, ja jo vain vajaa kaksituntinen vierähtää siivillä tämän parissa.
Näyttelijätyö on kautta linjan onnistunutta. Pääosassa Hurriganes-rumpali Remu Aaltosena Eero Milonoff on kertakaikkisen loistava. Remu-talk lähtee häneltä niin hyvin, että piti ihan dvd:n valikoista laittaa tekstitys päälle, jotta sai kaiken moottoriturpailun poimittua, ja muutenkin Milonoff on sisäistänyt Remun hahmon hienosti. Myös Olavi Uusivirta basisti Cisse Häkkisen saappaissa onnistuu mainiosti ja Kari Hietalahti Remua leffan alusta loppuun jahtaavana poliisina vetää roolinsa oivallisesti himaan. Kitaralegenda Albert Järvisen roolissa Jussi Nikkilä jää hieman etäiseksi, joskin hänen osanaan onkin enimmäkseen vain skulata stydisti skebaa ja roikuttaa lesona spaddua huulessa. Oho, tulipas lätkytettyä slangia.
Mitäs tässä enempiä jorisemaan, sillä Ganes-leffa on Hurriganesin ystäville ehdoton tsekkauksen paikka ja yhtyettä vähemmän tuntevillekin se toimii mainiona nostalgiatrippinä ollen muutenkin parempaa kotimaista laatua. Musiikki toimii upeasti ja kerronta pelittää, sekä kuten jo mainittua Eero Milonoff Remuna tekee varmasti parhaan roolinsa ever.
Jo vain kelpasi katsoa.

http://ganes.fi/

4+/5

A Sound Of Thunder (2005)
(Peter Hyams)

Sattui toinen scifi-elokuva peräkkäin tuijotukseen, mutta tällä kertaa paskempi sellainen. Itseasiassa shittiest ever genressään, mitä on kirjoittaneelle eteen sattunut. Yleensäkin alemman luokan elokuvia väsäilleen Peter Hyamsin omaan näppäryyteensä hajoava sekamelskatörky A Sound Of Thunder oli sen luokan kanuunakakkaa, että nyt tekee mieli mennä lähikauppaan ostamaan keissi ölssiä ja vetää kunnon lärvit vitutukseen.
Jahans..mistähän tätä lähtis purkamaan, kun ärtymys puolentoista tunnin uhraamisesta moiseen scheisseen hipoo stratosfääriä. No ainakin tehosteet jäivät mieleen. Ai miksikö? Koska niitä oli ihan älyttömästi ja ne oli niin ala-arvoisen paskat, että yläasteen videopajaporukkakin perkele kutoo paremmat vaikka Commodore kuusnepalla kasaan. Ja vitutusta ei vähennä yhtään se seikka, että tämä ei todellakaan mitään parodiaa ollut, vaan selvästi tosissaan tehty. En voi ymmärtää, että tähänkin on joka tapauksessa haaskattu joku tukku riihikuivaa, ja tulos on silti parhaimmillaankin kuin 1980-luvun videopelistä (joissa ei itsessään todellakaan mitään vikaa ole), mutta vakavasti tehdyssä scifi-leffasta tällaista, ei perkele. Jollekin erilaisella (vinksahtaneella) ajatuksenjuoksulla varustetulle tämä voi tietty tipahtaakin, koska on tämä niin WTF-viemäriä.
Juonikuvio on sinänsä vähän sinne päin kuin kuuluukin, mutta kun jossain vaiheessa leffaa ryhdytään sekoittamaan aikajanoja ja madonreikiä evoluutioon, niin johan menee puurot ja vellit sekaisin. Ymmärrän kyllä, että ei scifissä kaiken tarvitsekaan olla selitettävissä, mutta jotain rotia silti. Tekele sortuukin näppäryyteensä täysin ja katsojapolon vitutuspuna nousee hilseeseen asti. Lisätään tähän valitusosastolle vielä näyttelijäpuoli: siis mitä helvettiä sellaisetkin ihan oikeat näyttelijät kuten Ben Kingsley, Edward Burns ja Catherine McCormack tekevät moisessa ripulissa. En nimittäin usko, että sitten joskus kiikkustuolissa keinuen tästä tekeleestä suvulleen viirit liehuen kertovat. Tokkopa ennakkoon tiesivät mihin päänsä pistivät ja sen kyllä huomaa innostakin vetää roolit.
Yhden pisteen elokuvaksi tämän nostaa se seikka, että suurin osa aikamatkoja järjestävän yhtiön tiimistä pistetään lihoiksi. Siinä ainoa valonpilkahdus. Ai niin, pistettiinköhän sittenkään, kun niillä aikajanoilla niin kovasti kikkailtiin. No vittu menköön se yksi piste, niin pääsee eroon tästä. Kertonee olennaisen tästä pätkästä. Minä en tätä ymmärtänyt ja onneksi olkoon, sekä osanottoni sille joka ymmärtää.

http://asoundofthunder.warnerbros.com/

1/5

The Invasion (2007)
(Oliver Hirschbiegel)

Vieras avaruusorganismi miehittää hitaasti, mutta salakavalan varmasti Telluksemme. Siinä lyhyesti scifi-jännärin The Invasion punainen lanka. Tahtipuikkoa leffassa heiluttaa kolmisen vuotta sitten loistavan Der Untergang - Perikato sotadraaman kipparoinut sakemanni Oliver Hirschbiegel. Vaikka tämä elokuva toimivaa ja ahdistavaa piinaa paikoin olikin, niin ei Hirschbiegel pääse kuitenkaan Perikadon tasolle. Näyttäisi muuten olevan tämä uudelleenversiointi sellaisesta scifi-klassikosta kuin Invasion Of The Body Snatchers. Remake siis, kuten nykyisin tuntuu suosittua olevan.
Juonesta: ilmakehässä tuhoutunut avaruussukkula tuo mukanaan maapallolle vieraan organismin, ja kohtahan se horna onkin valloillaan. Hissun kissun vaapula vissun ihmisten olemus alkaa muuttua, kun tartunta leviää salakavalien tunkeutujien puklaillessa limojaan ihmisten pärstille. Siitä pisteet tekijöille, ettei ole kuitenkaan lähdetty mihinkään Aliens-rappaukseen, vaan ahdistavan piinan pointtina onkin, ettet voi tietää kuka on jo muuttunut, ja kuka ei vieraan organismin orjaksi. Piinaava odotus on parempi tehokeino tässä elokuvassa, kuin yletön mesominen. Ei silti, kyllä parit onnistuneet tehosteet läjähtää silmille tässäkin, mutta ne eivät ole itseisarvona.
Pääosat on täytetty kovilla nimillä. Naispääosassa ahdistelee aina hyvä Nicole Kidman ja miespääosassa yrmistelee James Bondina tuttu Daniel Craig. Kun pääparina on tuota tasoa oleva kaksikko, niin eipä siinä muille näyttelijöille jää kuin statistin osa. Ohjaaja Hirschbiegel onnistuu luomaan osin tehokastakin jännitystä, mutta sortuu myös genrensä kliseisiin ja jopa kopiointiin loppupuolen toimintaosiossa. Ilmiselvät Matrix-tuntemukset on nimittäin aistittavissa lopun kahinoissa tunkeutujien jahdatessa Kidmanin roolihahmoa kuin agentti Smithin kopiot konsanaan. Tiedä sitten oliko tämä tarkoituksellista, mutta ei se ihan luontevallekaan tuntunut. Eli ei tämä aivan messevämmän lätkytyksen puolelle napsahda, mutta on parempaa keskitasoa kuitenkin, ja scifin ystävät viihtyvät nukkumatta reilut puolitoista tuntia tämän parissa. Mainittakoon loppuun vielä, että nukahtaa ei tätä katsoessa muutenkaan kannata, mikäli elokuvan teemaan on uskominen ;-]

http://theinvasionmovie.warnerbros.com/

3+/5

Lieksa! (2007)
(Markku Pölönen)

Tulipa sitten tämäkin viimeinkin katsottua, kun kerran DVD:lle julkaistiin. Sen verran teilaavaa kritiikkiä tästä ensi-iltansa aikaan kuuli, että eipä viitsinyt mennä elokuviin asti. Kyseessä pohjoiskarjalaisen elämänmenon kuvaajana tunnetuksi tulleen Markku Pölösen leffauutuus Lieksa! Elokuvan nimi on sinänsä kyllä varsin harhaanjohtava, sillä vaikka siitä Lieksaan menosta koko ajan elokuvassa höyrytään, niin eihän sinne sitten ikinä edes mennä. Ai hitsi, spoilasin...noh, eiköhän tuon pointin jo kaikki asiasta kiinnostuneet tienneetkin. Parempi nimi elokuvalle olisi ollut vaikka "Männäänkö minnekkää?".
Jonkinlainen aikuisten satuhan tämä ihan selvästi on, ja taiteellista, sekä "over the hilse and far away"-materiaalia muutenkin. Koppeloiden räätälisuvun matkalle kaukaiseen ja unelmien Lieksaan on ympätty kehystarinaksi ennakkoon paljon hypetetty rakkaustarina, joka kuitenkin vesitetään kaiken muun torspoilun ja kekkuloinnin alle. Torspoilulla ja kekkuloinnilla tarkoitan, että osin elokuvaa Pölönen heittää lähes myötähäpeää aiheuttavaa "pelleilyvaihdetta" päälle ja se laskee tarinan arvoa, kun kerran ilmiselvästi siinä on vakavamielinen sävy. Tai sitten allekirjoittanut ei vain tajunnut jujua, koska en mikään taide-elokuvan asiantuntija ole. Eipä silti on tuo Lieksan "Eldorado"-maine tarinassa sinänsä aika naseva pointti ;-)
On leffassa onneksi pienet hetkensäkin. Kauniisti kuvattuja komeita maisemia, laadukasta lavastusta ja hienoa musiikkia. Varsinkin Tuomas Holopaisen säveltämä ja Marco Hietalan komeasti tulkitsema tunnussävel While Your Lips Are Still Red on koskettavan kaunis. Harmi vaan, että sekin tulee vasta aivan lopussa.
Näyttelijäosasto on suomalaisittain eturivin porukkaa, mutta rooleista vain Sanna-Kaisa Palo Koppeloiden matriarkka Marttana ja Peter Franzén kusipäisenä Laszlona jäävät paremmin mieleen. Franzén oikeastaan varastaa koko shown perin pohjin röyhkeänä Koppeloiden suvun mustana lampaana. No joo, onhan se Jenni Banerjee Larana varsin kaunis ilmestys, mutta harmillisen ohueksi hänen roolinsa kuitenkin jää. Samuli Vauramolle hänen rakastettunaan jää oikeastaan vain rooli höpistä outoja kertojaäänenä, koska hänen varsinainen roolihahmonsa on mykkä. Jepjep.
Kokonaisuutena Pölösen Lieksa! tuntui kyllä pettymykseltä. Katsoo tämän kuitenkin yhden kerran erilaisena "taidepläjäyksenä", josta ei ymmärrä höykäsen pöläystä.

http://www.lieksaelokuva.net/

2+/5

John Rambo (2008)
[aka Rambo & Rambo IV]
(Sylvester Stallone)

"Heroes never die...they just reload".
Just. Näin mainostaa uusin eli neljäs Sylvester Stallonen Rambo-hahmon ympärille tehty "oksat pois"-tapporalli John Rambo itseään. Ja voi perkele, että sitä mäiskettä sitten riittääkin. Raatoa tulee siihen malliin, ettei mitkään laskurit mukana pysy. Syltty itse on vielä ohjastellutkin tämän leffan, joten arvasihan tuon tulevan telomisen määrän.
Jos olivat Rambo II ja III 1980-luvun reaganismin arvoja kunnioittavaa ilkeiden kommareiden nitistelyä, niin ei tämä uusinkaan kovin kauas tuosta ideologiasta sinkoa. Nyt listittävänä on varsin nilkkimäisenä esitetty Burman (siis Myanmar, kirj. huom.) armeijan yksikkö, joka viidakossa ylläpitää systemaattista sisällisotaa ja kansanmurhaa. Kun Syltyn elokuvan alussa siviilien avuksi viemä amerikkalainen avustusryhmä joutuu tuon murhaajasakin vangiksi (olipa ylläri), niin johan taas alkaa Rambon puukkokättä kutittaa ja nyrkki jouskaria kaapista hamuamaan. Tästä alkaakin vallan hurmeinen ja silpomistasossaan yksityiskohtainen telomisralli, jossa suolenkappaleita ja ruumiinjäseniä sinkoilee niin, että väliin jo hymyilyttää. Mainitsen tässä ihan kuriositeettina pari kohtaa, esim. .50 kalipeerisella tarkkuuskiväärillä suoritettu päiden posauttelu ja raskaalla konekiväärillä lähietäisyydeltä operoitu suolihuuhtelu muine irroitteluinen. Joo-o. Eihän tätä kai kukaan (toivottavasti) tosissaan ota, mutta aika arveluttavaa meno välillä on, jos tätä ihan vakavissaan ryhtyy analysoimaan.
Rambo-hahmoa fanittavat eivät taatusti pety leffan mättöasteeseen. Edellisiin osiin verrattuna se on vähintään potenssiin 6. Silmittömästä väkivallasta puistatuksia saavat sen sijaan pysykööt tästä hyvin kaukana. Näyttelijäosasto on yllättävänkin laadukasta tämän tyyliseen mesomiseen. Naispääosassa avaustustyöntekijää esittävä Julie Benz on tuttu tv-sarjoista (mm. Dexter) ja Paul Schulze amerikkaisen lääkärin osassa on hänkin tuttu tv:stä (mm. 24 ja Sopranos). Stallone pääosissa kryptisine muminoineen on sama tuttu pökkelömäinen telkänpönttö kuin ennenkin, ja muutenkin +60v Syltyn Rambo-meuhkaus pusikossa on jotenkin koomisen oloista.
Paha tälle on oikein pisteitä antaa, koska niin "häiriintyneen" olon tämä jättää. Tietysti, jos ei lähde yhtään miettimään, niin jo vain tälle melkein täydet pointsit hurmeisen rappauksen ystävä antaa. Mikäli lähdetään elokuvallisia arvoja tonkimaan, niin ei vittu, hyvää päivää.
Arvosanaksi ripulipaskaa for dummies ja quite watchable välimalli eli välttävä napsahti.

http://movies.break.com/rambo/

2/5