Tulitetilite

KABOOM, BUTUM, RYSKIS, JYSKIS, PTHIUU, SWOOSH, RÄKS, BOJONJONG!
Siinäpä äänikuvia mitä kohta on taas kerran edessä. Taivaalle ja osin kanssaihmisten niskaan syydetään tämän illan ja ensi yön aikana hillitön tulitetsunami ja aamulla sitten tsekataan mitähän jäseniä on kropassa tallella tällä kertaa.
Joku journalisti kolumnissaan tässä taannoin ilmaisi muuten huolensa näitten tulitteiden alkuperästä, että pikku kätöset jossain kämäisessä tehtaassa in the middle of fucking jungle tuolla idän suunnalla niitä pakertavat päivät pitkät kasaan. Me länkkärit saamme sitten paukutella nämä halvalla tuotetut pommit ja raketit hyvällä omallatunnolla ilmoille. Jepjep. Just close your eyes my friend and know nothing.
Ai, että mistä moinen tilitys? Noh, allekirjoittanut on "pakotettu" osallistumaan tänä iltana tähän turhuuksien rovioon. Pitääkö niitä ostaa niin mothafucka much, että on oltava vittu pataljoonan verran porukkaa ampumassa, että ehtii syytää ne silpuksi ennen aamukuutta? Yhym, I'm just asking one time.
Anyways, hyvää Uutta vuotta, for fuck's sake ;-)

1408 (2007)
(Mikael Håfström)

Kauhukirjailija Stephen Kingin teoksista on aikojen saatossa tehty joko paskoja tai onnistuneita versiointeja filmille. Nyt katsastukseen osunut hänen novelliinsa pohjautuva ruotsalaisen Mikael Håfstömin ohjastelema 1408 kuuluu tähän onnistuneempien joukkoon. New Yorkin Dolphin-hotellin pahamaineiseen huoneeseen numero 1408 majoittuvasta kauhukirjailijasta (ylläri pylläri) kertova pelottelu saa aikaan muutamat ihan mojovat niskavillojen nostatukset, joten voitaneen puhua asiansa ajavasta pätkästä.
Juonesta: John Cusack näyttelee onnistuneesti lapsensa ja suuntansa menettänyttä kirjailijaa, joka saa postiinsa kortin New Yorkissa sijaitsevasta hotellista, jonka yhdessä huoneessa on tapahtunut vallan karmeita tapahtumia. Noh, totta kai kyynisen kauhukirjailijan mielenkiinto tällaisesta herää ja pian ollaankin kyselemässä huoneen 1408 avainta. Hotellinjohtajan (Samuel L. Jackson) pyynnöistä huolimatta kirjailija haluaa välttämättä asettua yöksi kirottuun huoneeseen ja matka painajaiseen voi alkaa. Juonesta ei voi spoilaamatta enempää paljastaa kuin, että mielensyövereitä kaivelevaa kauhua on roppakaupalla tarjolla Cusackin roolihahmolle ja katsojalle jo mainittuja ihokarvaosaston nostatuksia.
1408 on tujakka painajaismainen sukellus ihmismielen pimeisiin puoliin ja lajityypissään onnistunut. Lisätään tähän loppuun vielä, että toiminee parhaiten yksin katsottuna ja vaikka pikku krapulan pelkotiloissa ;-)

http://www.1408.fi/
http://www.1408-themovie.com/

4/5

I Am Legend (2007)
(Francis Lawrence)

Mies ja schäfer, sekä viruksen autioittama New York. Ei mitään tietoa muista ihmisistä. Yöllä viruksen saastuttamat mutanttimöröt kömpivät koloistaan etsimään pureskeltavaa. Kuullostaako tutulta? No joo, onhan näitä samankaltaisia viruszombeiluja tehty tukuttain, mutta ei tämä Will Smithin tähdittämä scifikauhuilu I Am Legend todellakaan genrensä huonoimmasta päästä ole.
Smithin esittämä armeijan virologi siis on jäänyt yksin New Yorkiin ja yrittää etsiä vastalääkettä syöpälääkkeestä alkunsa saaneeseen ja uhrinsa raivohulluksi tekevään tautiin. Smithin roolihahmo Robert Neville on sattumoisin immuuni tälle hanakasti kimppuun käyvien ja pirullisen vikkelien örkkien levittämälle virukselle, joten mikäs siinä on kokeita tehdessä ja uusia koekappaleita metsästellessä. Ohessa lähetellään koiran kanssa istuskellen radioviestejä maailmaan kontaktin toivossa ja treenataan kämpillä kuntoa.
Autio New York on alkupuolellaan vaikuttavan näköinen ja digitalisoidut peurat ja jopa leijonatkin pomppivat vauhdikkaasti pitkin katuja. Yöaikaan alkavat sitten näiden pimeissä taloissa ja kellareissa piileskelevien friikkilaumojen pippalot, koska poloisten UV-suojakerroin on päivänvalossa kehnomman puoleinen. Loppupuolella leffa sortuu hieman genrensä kliseisiin, mutta parit kirpeät juonenkäänteet pitävät kyllä kyllästymisasteen kaukana.
Musiikkivideoilla mainetta luonut ohjaaja Francis Lawrence osaa pitää yllä kihelmöivää tunnelmaa sekä vauhtia ja Will Smith pääosassa vetää yksinäisen ja synkänkin roolinsa pätevästi himaan. Muutenkin elokuvan kokonaisvire on aika lohduton, joten ei tätä ihan pahimmissa kaamosdebiksissä ehkä kannata mennä katsomaan.
Ihan toimiva tulevaisuudenvisio, ja kuten jo mainittua alkupuolen kuvaukseltaan hyvinkin vaikuttavaa.

http://iamlegend.warnerbros.com/

4-/5

Top kolmoset 2007

Se on taas aika niputtaa vuoden elokuva-ja musiikkitarjonta eli laitetaanpas oma lista parhaista. Taso olikin tänä vuonna varsin laadukasta ja muutamia tosi helmiäkin pärähti markkinoille sekä leffa, että musiikkirintamalla.
Ulkomaisella leffaosastolla erottui selvä ykkönen, mutta seuraavat sijat olivatkin pulmallisempia. Kotimaisen elokuvan kohdalla tulikin katsottua juuri sopivasti kolme tämänvuotista leffaa, joten se genre oli helppo pala. Kotimainen albumirintama oli todella tasokas ja valinnat olivat ykköstä lukuunottamatta melkoinen pala purtavaksi. Ulkomaiset levyt olivatkin sitten helpompi nakki. Musiikkidvd-osastolla ei tullut katsottua kuin yksi tänä vuonna ilmestynyt dvd, mutta eipä sille ainoalle katsotulle olisikaan ollut muista mitään vastusta.
Mennäänpäs kirjoittaneen listaan ja eri mieltähän saa tottakai olla :-)


Ulkomainen elokuva

1. Eastern Promises [David Cronenberg]
2. Perfume: Story Of A Murderer (Parfyymi) [Tom Tykwer]
3. Grindhouse: Death Proof & Planet Terror [Quentin Tarantino & Robert Rodriguez]


Kotimainen elokuva

1. Miehen työ [Aleksi Salmenperä]
2. V2 - Jäätynyt enkeli [Aleksi Mäkelä]
3. Suden vuosi [Olli Saarela]


Ulkomainen albumi

1. Black Sabbath: The Dio Years
2. Led Zeppelin: Mothership (The Best Of)
3. Kamelot: Ghost Opera


Kotimainen albumi

1. Nightwish: Dark Passion Play
2. Sonata Arctica: Unia
3. Ghost Brigade: Guided By Fire


Musiikkidvd

1. Heaven And Hell: Radio City Music Hall Live

3:10 To Yuma (Klo 15.10 lähtö Yumaan) (2007)
(James Mangold)

Jes, westerniä tällä kertaa. Kyseessä uudelleenversiointi Elmore Leonardin novelliin pohjautuvasta 3:10 To Yuma-länkkäristä. Delmer Davesin orkkisversio on näemmä saanut päivänvalonsa 1957 eli tasan 50 vuotta sitten, joten tättärää kahvia ja pullaa pöytään. Mutta palataan tähän James Mangoldin onnistuneesti kipparoimaan remakeen.
3:10 To Yuma on perinteitä kunnioittava western, jossa on modernin länkkärin vaikutteita esim. Clint Eastwoodin Unforgiven (Armoton) ja Sam Peckinpahin The Wild Bunch (Hurja joukko) tyyliin. Vaikutteet näkyvät lähinnä reippaana ryöpsähtävän väkivallan, sekä karskin, mutta reilun lännenmiehen kuvauksessa. Leffan kuvaajalle (Phedon Papamichael) on muuten annettava erityismaininta ja New Mexicossa kuvatut avarat maisemat hehkuvat komeasti eri väreissään. Mainittakoon vielä, että loppuosan ammuskelusessio on kirjoittaneen mielestä westernien klassikkoainesta.
Näyttelijäosasto on kovaa tasoa. Kahdessa pääroolissa vaikuttavat Russell Crowe ja Christian Bale, joten eipä voi valittaa roolituksista. Crowella ja Balella on riittävästi karismaa tällaisiiin karskien äijien rooleihin ja varsinkin Crowe rosvopäällikkö Ben Wadena on vakuuttava. Bale synkistelee hänkin sopivan karheasti köyhänä karjatilallisena. Lisätään tähän vielä Crowen johtaman rikollisjoukkion kakkosmiehenä hyytävästi vetävä Ben Foster, joka tuntuukin viime töissään leimaantuneen näihin psykopaatin osiin.
Westernin ystävät: länkkäri on palannut väkevästi. Parasta lajissaan sitten Eastwoodin Armottoman ja suosittelen ihan muillekin hyvin tehdyn elokuvan ystäville.

http://www.310toyumathefilm.com/

4+/5

Mokoma - Luihin ja ytimiin (2007)

1. Sinä Riität
2. Nujerra Ihminen
3. Veriveljet
4. Entistä Ehompi
5. Kolmannen Asteen Kuulustelu
6. Sahalaita
7. Turvaa Selusta
8. Sarvipää
9. Marras
10. Irvikuva
11. Luo Nahka, Luo Sisus
12. Ammu, Hautaa ja Vaikene

Lappeenrannan möykkäpartio Mokoma on juuri rykäissyt uuden tiukasti tykittävän ja samalla monipuolisenkin kiekon pellolle. Luihin ja ytimiin-rieskassa on totutun trash-mätön ohella jopa black metal-vaikutteita ja vastapainoksi ehkä kuulijaystävällisintä Mokomaa ikinä. Laulaja Marko Annalan lyriikat ovat taas totutun oivaltavia. Annalan tulkintaa ei voi olla edelleenkään ihailematta, sillä sen verran monipuolinen tulkitsija hän on melodisen laulun kirkkaudesta karuun death metal kurlaukseen ja aina äärimmäiseen black metal-rääkimiseenkin. Huh huh, ei nimittäin monen keuhkot ja kurkku tuohon riitä.
Kuten jo mainittua, monipuolisuutta löytyy ja esiteltäköön äärilaidoista vaikka Kolmannen asteen kuulustelu, jossa Annalan äänihuulet kirkuvat taatusti niveaa äärimmäisen kireässä huudossa. Eikä Sahalaita-biisikään yhtään helpommalla äänijänteitä päästä ja myös Irvikuva-kappaleessa tempo ja karjunta-aste on vallan huikeissa lukemissa. Toisesta laidasta löytyykin se "popein" Mokoma-veto eli Marras, joka on häpeilemättömän melodinen ja kevytkin viisu Mokoman mittapuulla, mutta vitunko väliä, kun kerran kappale toimii sanoituksia myöten. Kertosäe on kerrasta päähän liimautuva ja biisi kelpaisikin soimaan jopa kevyemmänkin musiikin radiokanavien soittolistoille. Entistä ehompi-veisu edustaa sekin tätä melodisempaa Mokoma-osastoa, mutta on kuitenkin astetta raskaampi kuin Marras-kappale.
Omia suosikkejani kiekolla edustavat timmisti mättävä Nujerra ihminen, jossa on hienot lyriikat ja tosi makea kitarariffi. Kasibiisi Sarvipää on Slayer-tyylistä, mutta melodista mättöä, jossa killeririffejä suorastaan vilisee. Tykittää nimittäin lujaa ja tämä biisi saa varmasti porukan keikoilla moshaamaan tukat putkella. Kolmantena helmenä pomppaa levyn päättävä Ammu, hautaa ja vaikene, joka rouhii pallit rusinoiksi murakalla jyräyksellään. Tiukkoja kitarariffejä ja tanakkaa rumputulta löytyy, sekä Annalan väkevää tulkintaa. Lopun kitaramelodia kakkoskitarasahauksineen on hienoa kuultavaa. Mainio lopetus "Mokomalaisittain" varsin monipuoliselle albumille.
Uskottava se on, että Etelä-Karjalan mättöorkesteri jaksaa vielä yllättää. Ei pidä ollenkaan erehtyä luulemaan, että edessä on vain yksipuolista jyystöä. Lappeenrannan sälleillä löytyy kuulkaa ässiä hihoistaan.

http://www.mokoma.com/

4/5

Shoot 'Em Up (2007)
(Michael Davis)

Voi helevata, että nyt lähti...nimittäin mopo käsistä tässä leffassa. Shoot 'Em Up on nimensä veroisesti ennennäkemättömän hillitöntä ammuskelua ja muutakin teilaamista vajaa puolitoista tuntia. Hengähdystaukoja ei pätkässä ole oikeastaan yhtään ja nonstop-hurmeinen mättö vyöryy silmille niin, että väliin jo naurattaa. Todennäköisesti se varmaan on ollut leffan pointtinakin. Toivottavasti.
Tutut kasvot Clive Owen, Monica Bellucci ja luonnenäyttelijänä paremmin tunnettu Paul Giamatti siis riehuvat pääosissa tässä Michael Davisin kipparoimassa ja juoneltaan älyttömässä (en jaksa edes kertoa) toimintavyöryssä, jossa ei ajattelunappia tarvitse. Mättöä on niin valtavasti, ettei kaikkia kohtauksia enää erota toisistaan, vaan tuntuu, että koko leffa on yksi pitkä toimintatykityskohtaus. Hevirokki pauhaa jytäkästi ammuskelun taustalla ja raatoa tulee niin, ettei "body count-prosessori" meinaa mukana pysyä.
Owenin tarkoituksellisen ultratökeröt onelinerit ja hänen ahkeraan popsimilleen porkkanoille keksityt uusiokäyttömallit täydentävät hurjaa tapporallia. Bellucci enimmäkseen esittelee varsin hyvin muodostunutta rintavarustustaan ja suorittaa siinä ohessa totutusta poikkeavan ja luoteja vilisevän paneskelusession Owenin kanssa. Giamatti tyytyy roolissaan lähinnä irvistelemään ilkeästi megamulkvistina tappajana ja onnistuukin siinä ihan ok. Muitten osien esittäjät saavatkin sitten pääasiassa olla ottavana osapuolena massiivisessa lyijytuiskussa.
Tämä elokuva jakaa melko varmasti mielipiteitä. Osa antanee sille täydet pisteet älyvapaasta rappaamisesta ja osa teilaa sen alimpaan syöveriin. Itse päädyin harkinnan jälkeen "tyydyttävä miinukseen", koska on hektisessä mesomisessa hetkensäkin, jos vaan yhtään pystyy nakkaamaan aivot narikkaan. Epäuskottava ja heppoinen juonikuvio estää kuitenkin hyvän arvosanan puolelle kallistumista.
Katsokaa ihmeessä, jos tällainen älyvapaa nonstop-tykitys vaan yhtään iskee. Voin kertoa, että sitä on riittävästi.

http://www.shootemupmovie.com/

3-/5

30 Days Of Night - 30 päivää kaamosta (2007)
(David Slade)

Alaskan pohjoisosan kuukauden kestävä talviyö ja muusta maailmasta eristyksissä oleva pikkukaupunki. Siinäpä puitteiltaan vallan sopivasti katettu ruokapöytä valonaroille ja verenhimoisille vampyyreille.
Kauhu/toimintaheebo Sam Raimin tuottama ja David Sladen tyylillä ohjaama todella häijy ja verinen vampyyriraina laittaa genreään reippaasti uuteen muottiin. Kerrottakoon muuten, että tämä(kin) leffa on saanut vaikutteensa sarjakuvasta, joiden siirto valkokankaalle tuntuu olevan nykyään oikein muotia.
30 Days Of Night-kauhupätkän vampyyrit eivät ole todellakaan mitään muodikkaita "goottimörköjä", vaan vallan vikkeläliikkeisiä ja hurjia petoja, joista on vampyyritarujen glamour kaukana. Jo haiden purukalustoa muistuttava karmaiseva hammasrivi on totutusta poikkeavaa katsottavaa ja muutenkin veikkosten habitus on vittumaisen häijy. Mainittakoon vielä näitten verenimijöiden korviaraastava ja selkäpiitä karmiva kirkuna, sekä vampyyrien omalla kielellä sihistyt synkät repliikit, niin siinäpä sitä jo onkin mukavasti uutta entisiin kliseisiin.
Josh Hartnett vetää "kiiltokuvarooleistaan" poiketen tällä kertaa verevän pääroolin Barrow'n eristyneen pikkukaupungin sheriffinä, joka yrittää pitää kaupunkilaisiaan hengissä piirityksessä kuukauden pimeän ajan. Naispääosassa Hartnettin ex-vaimoa esittävä Melissa George on ihan näpsäkkä ilmestys, ja kyllähän ne asiaankuuluvat kauhistuneet ilmeilytkin häneltä luonnistuu.
Verta hanget punaisenaan, irtopäitä yms. silppua yllin kyllin, sekä ahdistavan hyytävää kauhua pimeässä kaupungissa piileskeville siis piisaa, ennenkuin se aurinko seuraavan kerran sinne horisonttiin lävähtää. Parit tujakat ylläritkin napsahtaa juonenkäänteissä, ja muutenkin tällainen genreä uudistava leffa on aina tervetullutta.
Vallitsevaan vuodenaikaamme todella hyvin sopivaa synkkäilyä ja verisen vampyyrileffan ystävät saavat varmasti nannaa kahmalokaupalla.

http://www.sonypictures.com/movies/30daysofnight/index.html

4+/5

The Kingdom (2007)
(Peter Berg)

Riad, Saudi-Arabia ja FBI:n erikoisryhmä ilman virallisia valtuuksia siellä tutkimassa länsimaalaisia öljytyöläisiä asuinalueellaan tappaneen tuhoisan pommi-iskun jälkiä. Lisämaustetta ryhmän työkentelylle antaa iskussa kuollut ryhmän jäsen ja paikallisten viranomaisten alkuun nihkeä suhtautuminen ryhmään. Kulttuurien väliset yhteentörmäykset ja epäluulot ovat avainteemoina tässä itsekin yhdessä repliikissä vilahtavassa Peter Bergin ohjaamassa ja toimintaguru Michael Mannin tuottamassa ajankohtaisessa thrillerissä.
Jamie Foxx esittää ammattitaidolla ryhmänjohtajaa, joka alun vaikeuksien jälkeen ystävystyy paikallisen saudikollegansa (Ashraf Barhom) kanssa ja saa hommat rullaamaan tutkimuksissa. Muista pääosista mainittakoon ryhmän patologia näyttelevä Jennifer Garner, jonka naishahmo tuo oman lisänsä vanhoillisessa muslimikulttuurissa toimimiseen ja tiimin veteraanina pommiasiantuntijaa esittävä Chris Cooper.
Alun massiivisen räjähdysrymistelyn jälkeen elokuva siirtyy huomattavasti rauhallisempaan kerrontaan ja iskun pikkutarkkoihin tutkimuksiin, kunnes ryhmä viimein pääsee terroristisolun ja pommintekijän jäljille. Viimeinen kaksikymmenminuuttinen moottoritiekolarista alkaen on vallan hurjaa toimintavyörytystä, josta ei räiskettä ja romua puutu.
Ihan viimeisissä repliikeissä se sitten tiivistyykin, mistä tämä väkivallan ja koston kierre oikein johtuu. Hyvyyttä ja pahuutta löytyy kaikista kulttuureista ja ihmisissä oleva alkukantainen viha on se äärimmäisiin tekoihin ajava voima.
Pähkinänkuoressa: osin hieman laahaavaa kerrontaa, mutta toimintajaksoiltaan todella tiukkaa menoa ja teemoiltaan ajankohtaista asiaa.

http://www.thekingdommovie.com/

3.5/5

Eastern Promises (2007)
(David Cronenberg)

Kanadalainen välillä aika vinksahtaneitakin elokuvia tehnyt David Cronenberg siirtyy tällä venäläismafiasta Lontoossa kertovalla gangsteridraamallaan hivenen lähemmäs valtavirran elokuvaa. Toki Eastern Promises-leffassa löytyy Cronenbergille tuttuja teemoja, kuten raakaa väkivaltaa ja "kinkyä" seksiä, joten ei Cronenberg kuitenkaan millekään "massojen miellytys"-linjoille ole lähtenyt.
Juonesta sen verran, että päiväkirjan ympärillä pyöritään, jonka synnytyksessä kuollut nuori venäläisnainen on jälkeensä jättänyt todisteeksi hänelle tehdyistä vääryyksistä. Siinä ohessa venäläismafia selvittelee välejään Lontoon alamaailmassa ja orvoksi jääneelle venäläisnaisen vauvalle etsitään sukulaisia. Väkivaltaosastolla ei liiemmin hekumoida, mutta ne muutamat kohtaukset ovatkin sitten sitäkin häijympää seurattavaa, varsinkin kylpylässä tapahtuva verinen yhteenotto.
Viggo Mortensen venäläismafian autonkuljettajana ja "käsikassarana" on huikea. Mortensen suorastaan tihkuu karismaa ja käy osaansa kuin punajuuri borssikeittoon. Hänen olemuksensa huokuu samalla sekä tylyn tappajan kylmyyttä, että herkkyyttä ja empatiaa, mikä voin kertoa, ei ihan joka näyttelijänplantulta onnistu. Naispääosassa Naomi Watts vauvan omaisia etsivänä kätilönä onnistuu myös varsin mainiosti. Vincent Cassel häiriintyneenä mafiapomon poikana yrmistelee hänkin osansa kunnialla. Ravintolanpitäjää esittävä Armin Mueller-Stahl on kylmäävä ilmestys, joka ravintolansa kulisseissa toimii häijynä mafiapomona.
Mitäs tässä enempiä jaarittelemaan, sillä kyseessä on ehdottomasti vuoden rikosdraama ja näyttelijäsuorituksiltaan varmasti yksi onnistuneimpia elokuvia tänä vuonna.
Hopi hopi katsomaan laadukasta leffaa.

http://www.focusfeatures.com/easternpromises/

4.5/5

Witchcraft - The Alchemist (2007)

1. Walk Between The Lines
2. If Crimson Was Your Colour
3. Leva
4. Hey Doctor
5. Samaritan Burden
6. Remembered
7. The Alchemist pt1/2/3

Kuten varmaan jo nokkelimmat huomasivatkin, niin postausten otsikointi on tästä eteenpäin "valtavan" :-P palautteen takia laitettu informoimaan sisältöä selkeämmin ja helpottamaan postausten etsintää arkistoista. Että semmottis, mutta nyt ite assiiseen.
Ruotsin Örebrosta kajahtaa ämyreihin niin verevää 1970-luvun retroa, että jumankekka. Ensivaikutelma rieskaa kuultuani oli, että Black Sabbath ja The Doors ovat eksyneet samalle treenikämpälle jammailemaan. Yhtäläisyyksiä siis löytyy pilvin pimein 70-luvun suuriin nimiin aina Deep Purplea, sekä soundiltaan jopa Dion aikaista Rainbow'ta ja Elfiäkin myöten, mutta Witchcraftin soundi on vieläkin orgaanisempi ja synkempikin kuin edellämainituilla kolmella. Lähimmäksi vertailukohdaksi nouseekin alkuaikojen Black Sabbath, paitsi ettei Witchcraft doomia ole ja läheistä samankaltaisuutta löytyy myös nykyiseen menestyneeseen australialaistrio Wolfmotheriin, joka kuitenkin on astetta raskaampaa jytistelyä. Svantebörjepoppoo porskuttaa siis vaikutteistaan huolimatta ihan omillaankin ja varsin mallikkaasti.
Jo aloitusveto Walk Between The Lines saa hymyn karehtimaan retrofanin huulille ja jalka alkaa vispaamaan kummasti vetävän kompin mukana. Biisin lopussa ryhdytäänkin jo hieman synkistelemään. Samaa tummasävyistä, joskin varsin reipasta menoa löytyy toisessa If Crimson Was Your Colour-rallissa. Biisissä on loistavan kuuloinen synasoundi (vai liekö ihan aitoa Hammondia) ja oikea tapporiffi kitaralle, sekä verevä soolokin kaupanpäälle. Korvanamia, sanoisin. Ruotsiksi vedetty kolmosveisu Leva särähtää ensin laulultaan korvaan, mutta tottuu siihenkin ajan kanssa ja bändin tymäkkä soitto toimii loistavasti.
Lisätään tähän vielä Samaritan Burden-zipaleen osin raskaampikin poljento ja jotenkin sabbathmaiset vibat, sekä viimeisen yli 14 ja puoliminuuttisen kolmiosaisen The Alchemist-nimibiisin trippailevampi fiilistely, niin johan on perskutarallaa saatu laadukasta retrorytkytystä sisuksiin. Kokonaisuutenakin kiekolla ei heikkoja lenkkejä löydy, joten voidaan puhua onnistuneesta ja ennenkaikkea juurekkaan timmistä kiekosta.
Jos pidät yhtään 1970-luvun retrokamasta, niin tämä on ehdoton hankinta.

http://witchcrafthome.com/

4+/5

Viihdyttävää ja toiminnallista sotadraamaa

Joo-o. On se uskottava, että vanha kettu Paul Verhoeven osaa tehdä toiminnallisia ja muutenkin viihdyttäviä elokuvia, eikä tämä uusin Black Book (Zwartboek) tee poikkeusta tuttuun linjaan. Tällä kertaa aiheena sotadraamaa ja Verhoeven palaa elokuvassaan kotikonnuilleen Toisen maailmansodan Hollantiin natsimiehityksen loppuvaiheisiin.
Carice van Houten hehkuu upeasti naispääosassa natsien tappaman juutalaisperheen ainoana eloonjääneenä, joka soluttautuu Hollannin vastarintaliikkeen leivissä paikallisen saksalaiskomendantin suosioon ja rakastajattareksi. Hän hankkiutuu myös töihin natsien komentopaikalle ja yrittää laittaa siinä ohessa tilille perheensä murhaajia.
Rehdinoloista saksalaiskapteenia esittää Sebastian Koch tyylillä ja muista tärkeistä osista mainittakoon vastarintaliikkeen johtajana yrmyilevä Derek de Lint, sekä kieron ja vittumaisen natsiupseerin roolissa loistava Waldemar Kobus.
Juonenkäänteitä on leffassa kuin mutkia karjalaisessa metsäautotiessä ja mielenkiinto pysyy vireänä koko reilun kahden tunnin keston. Tyhjiä hetkiä ei ole ollenkaan, joten tylsistyminen ei pääse tässä kyydissä iskemään. Tissejä ja tussuja, sekä reipasta väkivaltaa löytyy kuten Verhoevenin tyyliin kuuluu, joten asia on kohdillaan siltäkin osin. Tässäkin leffassa muuten nousee pintaan taas se tuttu fiilis, että Verhoeven ei pidä sitten ollenkaan kontrolloivasta yhteiskunnasta, kuten hän jo vetävässä Starship Troopersissa aikoinaan hyvin osoitti.
Vauhdikas ja viihtyvyyden kohdillaan pitävä toiminnantäyteinen sotadraama, joka liimaa penkkiin, eikä varmasti aiheuta haukotusreaktioita.
Näin sitä pitää.

http://www.sonyclassics.com/blackbook/

4+/5

Tehostekarkkivyörytystä ja lohikäärmelegendaa

Tässäpä taitaa olla vuoden erikoistehostekylläisin elokuva. Sanoisinpa, että pistää pataan jopa massiivista Transformersia ainakin paikka paikoin. Korealaiseen legendaan pohjautuvan D-War (Dragon Wars) tehostespektaakkelin on ohjastellut eteläkorealainen Hyung-rae Shim.
Jason Behr patsastelee pääosassa toimittajana, jolla on merkittävä rooli tässä hyvän ja pahan perusasetelmia hyödyntävässä lohikäärmefantasiassa ja Amanda Brooks näyttelee naispääosassa legendan keskipisteenä olevaa Sarahia. Veteraani Robert Forster esittää sivuroolin taistelulajeja taitavana antiikkikauppiaana, jolla on myös oma kortensa kannettavana legendassa.
Juonikuvio on hyvästä ideastaan huolimatta aikamoista huttua ja leffassa on ajassa ja paikasta toiseen hyppimistä liikaa kirjoittaneen makuun. Tarina tahtookin jäädä jälleen kerran megalomaanisen rymistelyn alle, mikä ei tämän sortin elokuvissa ole uutinen.
Jos kolossaalinen ryske ja tehostekarkkiannos tälle vuodelle ei vielä täyttynyt Transformersia katsoessa, niin kyllähän tämän vinkumatta katsastaa. Mitään elämää suurempaa ei tietenkään ole tiedossa, mutta ovathan ne tietokonetehosteet näyttäviä ja vauhti varsinkin loppupuolella hurjaa. Mietintämyssyä ei tätä rainaa katsellessa tarvita eli pääasia on, että rytisee oikein kunnolla ja silmille vyöryy massiivista efektitulitusta.

http://www.dragon-wars.com/

3/5

Uskallus ja linjakkuus hakusessa

Hajanainen kokonaisuus ja tukku hukattuja hyviäkin ideoita. Siinä päällimmäiset ajatukset, mitkä tulevat mieleen ex-Nightwish Tarja Turusen uudesta My Winter Storm -kiekosta.
Turusen levy sisältää orkestraalista ja mahtipontista särökitaroilla soitettua hevihköä rokkia ja maalailevampaa elokuvallista tunnelmointia. Levy alkaa lyhyellä Ite, Missa Est-introlla, jonka jälkeen jo sinkkuna kuultu I Walk Alone pärähtää soimaan. Biisi on selkeästi hittihakuisinta osastoa lätyllä ihan tarttuvalla kertosäkeellä ja sinfonisilla taustoilla ollen muuten aika geneerinen veisu. Kolmossiivu Lost Northern Star alkaa lupaavasti Turusen tutun voimakkaalla ja ilmaa viiltävällä ujelluksella, mutta ei pääse hyvistä ideoistaan huolimatta kunnolla lentoon missään vaiheessa. Juuri kun kappaleen odottaa lähtevän liitoon sorrutaan ylivarovaiseen himmailuun. Aineksia olisi ollut räväkkäänkin biisiin. Samaa ongelmaa esiintyy My Little Phoenix -veisussa. Kappaleessa on ihan messevä kertsi ja lupaavan massiiviset orkestraatiot, osin murakkaa kitarointiakin, mutta jälleen ylivarovaisuus vaivaa ja käsijarru tuntuu olevan edelleen päällä. Lisää munakkuutta ja uskallusta myös kaipailin suhteellisen reippaaseen ja hittihakuiseen Die Alive-kipaleeseen, jossa tosin on mukava kuoropaisuttelu puolen välin kieppeillä. Levyn loppupuolella oleva Minor Heaven toimii ehkä parhaiten näistä nopeammista kappaleista, kun edes hieman uskalletaan heittäytyä massiivisempaan menoon kertosäkeessä ja kappaleen loppupuolella.
Rauhallisemmalla osastolla onnistutaan selvästi paremmin. Vitoskappale The Reign on oikeasti hieno biisi. Turusen tulkinta on kaunis ja jouset vellovat upeasti kaiken yllä, sekä elokuvallinen tunnelma on voimakkaana läsnä. Ehdottomasti levyn parhaimmistoa. Toinen helmi Oasis on sekin rauhallisempaa osastoa. Suomeksi laulettu biisi sisältää kauniita jousimattoja, koskettavan hienon pianomelodian ja Turusen sielukasta tulkintaa. Lisätään tähän vielä Our Great Divide-biisi, jossa Turunen esittää komeasti osaamistaan hienojen jousitaustojen säestämänä, niin siinäpä se kiekon parhaimmisto onkin esitelty.
Albumin selkeäksi ongelmaksi muodostuukin linjattomuus ja uskalluksen puute. On lähdetty kunnianhimoisesti hakemaan sinfonisen hevirokin ja rauhallisemman elokuvallisen tunnelmoinnin hybridiä, mutta sitten kumminkin heviosastolla jarrutellaan urakalla. Jos kerran ryhdytään vetämään raskaammalla kädellä, niin ei silloin pidä liiaksi ottaa varman päälle. Taidanpa kutsua tätä himmailuilmiötä "massojen miellytys"-syndroomaksi. Nopeammissa biiseissä olisi ehdottomasti tarvittu reilumpaa paisuttelua ja jytistelyä, kun selvästi aineksia ja taustavoimissa osaavuutta siihen olisi löytynyt.
On levylle yksi paha limboilukin osunut. Alice Cooperin Poison-cover on aivan kammottava tekele ja olisi pitänyt ehdottomasti jättää julkaisematta. Turusen koulittu ääni ei käy biisiin ei sitten yhtään ja muutenkin biisi on harvinaisen puistattavasti vedetty. Pthui!
Levyn pelastaa hipoen tyydyttävän puolelle onnistumiset tunnelmallisissa ja rauhallisemman osaston biiseissä, ja tottakai Tarja Turusen ääni pelastaa paljon.
Toivottavasti ensi rieskalla vedetään sitten joko yhtä tyyliä, tai heitetään se draivin estävä käsijarru hevonperseeseen.

http://www.tarjaturunen.com/

3-/5

Pilotit pusikossa

Viidakossa on aika vittumaista edetä, varsinkin jos on paljain jaloin ja nälissään, sekä jos kaupanpäälle pusikot vielä vilisevät amerikkalaisiin perinpohjin kyrpiintyneitä sissejä. Tämän saa Christian Balen vakuuttavasti esittämä saksalaissyntyinen amerikkalaisluutnantti Dieter Dengler todeta tositapahtumiin perustuvassa eloonjäämisdraamassa Rescue Dawn (Operaatio Rescue Dawn). Leffan ohjaimissa toimii saksalainen laatuohjaaja Werner Herzog.
Balen esittämä USA:n laivaston lentäjä siis ammutaan koneineen alas Vietnamin sodan aikaan hänen suorittaessaan salaista tehtävää Laosissa, ja jonkun aikaa puskissa piileskeltyään hän jää vääjäämättä kiinni ja Vietcongin käsiin. Pirullista kidutusta, nälkää ja muutenkin vittumaisia olotiloja on edessä ennenkuin pitkä pakomatka vankeudesta voi alkaa. Kaverikseen hän saa Steve Zahnin väkevästi näyttelemän toisen lentäjävangin Duanen, jonka kanssa sitten viidakossa urakalla ryömitään, uidaan ja kärsitään kurjuutta.
Leffa ei ole varsinaisesti mikään toimintaelokuva, mutta viidakon armottomuus vyöryy niskaan ja pakenijoiden tuskaisa eteneminen tuntuu lähes katsojassa asti. Vihollisina esitetyt Vietcongin edustajat on kuvattu perusteellisesti jenkkeihin vittuuntuneina ihmisinä ja lähes demonisoituina, mutta onneksi mihinkään poliittisiin Rambo-leffojen asenteisiin ei sentään ole lähdetty. Loppukohtaus hehkutteluineen on kylläkin poikkeava elokuvan muusta linjasta, lieneekö sitten ollut tarkoituksellista.
Kuvaus on komeaa ja avarasti kuvatut maisemat hienoja. Bale ja Zahn ovat varsin hyviä pääosissaan ja Herzogin laatujälki näkyy tutun realistisessa otteessa. Mainittakoon vielä, että taas kerran on Bale näköjään suorittanut leffaa varten reippaan nälkäkuurin, sillä sen verran luuranko hänen kroppansa karun The Machinist-leffan tyyliin on, eivätkä muutkaan vankitoverit liialla lihasmassalla pullistele.
Toimiva ja realistisen väkevä selviytymistarina ja elokuva osoittaa jälleen ihmisen pienuuden luonnon armoilla.

http://rescuedawn.mgm.com/

4+/5

Viruszombit vs. Milla Jovovich

No katos perhanaa. Tämän genren elokuvia onkin tullut tässä vähälle aikaa jo useampi katsastettua. Taitaa tämä olla kolmas viruszombeista kertova leffa parin kolmen kuukauden sisään. Kyseessä aussiheebo Russell Mulcahyn kipparoima Resident Evil: Extinction. Kissasilmäinen namubabe Milla Jovovich mesoo jälleen pääosassa ja lahtaa zombeja pinoon tässä Mad Max-tyylisessä Resident Evil-leffasarjan kolmannessa osassa. Muissa keskeisissä osissa ovat Heroes-sarjan tähti Ali Larter ja terroristisarja Sleeper Cellistä pääpahiksena tuttu Oded Fehr.
Maapallo on siis saastunut zombieviruksesta ja tartunnalta säästyneet yrittävät selvitä aavikoituneessa maailmassa verenhimoisten zombielaumojen kynsistä. Jossain aavikolla maan alla on USA:n Nevadassa kierojen tiedemiesten ja muiden epäilyttävien tahojen johtama tutkimuskeskus, josta antiseerumi virustautiin löytyisi, ja sinnepä siis käy sankarittaremme Millan matka. Ennenkuin sinne asti päästään, niin vertahan on tottakai lennätetty tynnyritolkulla ja raatoja tullut kahmalokaupalla.
Gorearvot on siis kohdillaan ja toimintaa piisaa koko puolitoistatuntisen ajan mukavasti, sekä muutamat mehukkaat efektipläjäyksetkin nähdään. Ei tämä kuitenkaan mitään elämää suurempaa elokuvaa ole, mutta voisi sitä puolitoista tuntia huonomminkin käyttää ja genressään ihan toimivaa tavaraa. Millan timmi "Mad Max-look" ja hänen varsin reipas viuhtominen sapeleilla toimii sekin tähän osoitteeseen ja nätti kimuli hän on muutenkin.

http://www.sonypictures.com/movies/residentevilextinction/

3+/5

Suomen hevikurkkujen ykkösketjun kasaricoverit

Pitihän se nyt tsekata, kun kerran Suomen eturivin hevivokalistit tekevät kokoelmalevyn kasarihiteistä. Täytyy kyllä myöntää, että ennakko-odotukset eivät olleet korkealla ryhtyessäni tätä kuuntelemaan ja osin odotukset pitivätkin paikkansa, ja osin taas iloisesti yllätyin.
Kurkunpäitään siis venyttelevät Marco Hietala (Nightwish, Tarot), Tony Kakko (Sonata Arctica), Jarkko Ahola (Teräsbetoni) ja Juha-Pekka Leppäluoto (Charon) ja sällit coveroivat omilla sinfonisillakin sovituksillaan 1980-luvun hittibiisejä. Nimenä poppoolla Northern Kings (nimikorniuden triumfi :-D) ja rieskana Reborn.
Jokupa voisi tuntea tässä hankkeessa rahastuksen makua, ja tiedä sitten onko tällaiselle ihan oikeasti tilausta. Ehkäpä äijät halusivat vaan purkaa fiiliksiään tämäntyyliseen kamaan ja kokeilla miten lähtee. Muutamassa biisissä kyllä lähteekin, mutta joukkoon sopii kyllä rimanalituksiakin, kuten Billy Idolin Rebel Yell. Idolin revittelyklassikko on vedetty niin doom-hidasteluksi, että ei toiminut yhtään. Ei Leppäluodon tulkinnassa varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta biisin sovitus vaan on allekirjoittaneen mielestä sieltä minne ei päivä paista. Rebel Yell on perkele rokkibiisi, eikä mikään körttivirsi! Edes kappaleen puolessa välissä oleva räväkämpi hetki ei enää pelasta biisiä, kun himmailupaskat on jo veivattu housuun ja "virrenveisuutempo" jatkuu uudelleen loppuosalla. Ymmärrän kyllä, että omaa versiota on haettu, mutta jotain rajaa sentään. Onneksi yhtä pahoja löysäilyjä ei ole eksynyt muita. David Bowien Ashes To Ashes meinaa valahtaa sekin veisuuseen, mutta onneksi Kakon tulkinta ja murakka kitarointi pelastavat biisin kuiville.
Muutama kunnon onnistuminenkin löytyy. Tina Turnerin We Don't Need Another Hero on vetävä ralli, jossa kaikki ukot pääsevät tulkitsemaan osuutensa komeasti himaan. Toimii! Toinen helmi on (ylläri pylläri) Lionel Richien Hello, jossa mehevä hard rock-sovitus pelittää kuin se Pendolinon paskahuussi eli imua piisaa. Aholan kirkas ääni käy biisiin kuin nakki lihikseen. Mainittakoon vielä Phil Collinsin In The Air Tonight Hietalan totutun laadukkaasti karjumana ja Dire Straitsin Brothers In Arms, jonka Leppäluodon matalasti ja särmikkäästi möyryävä ääni vie hienoihin ulottuvuuksiin. Siinäpä ne muistettavimmat hetket.
Mikäli osin perkeleen komeastikin tulkittu kasarimeno kiinnostaa, niin eikun läpyskä hankintaan. Joistain sovituksista voi olla montaa mieltä, mutta muutama messevä veto pelastaa rieskan plussalle. Puritaani-ja die hard-hevihemmoille suosittelen kuitenkin tämän kiertämistä kaukaa.

3+/5

Hevirokin perusteet (2CD)

Eipä tässä paljon auta urputtaa, kun samalla kokoelmalla korviin vyöryy sellaisia kuolemattomia klassikoita kuin Black Sabbath, N.I.B., Wicked World, War Pigs, Fairies Wear Boots, Paranoid, Iron Man, Sweet Leaf, Sabbath Bloody Sabbath, Heaven And Hell, Zero The Hero jne. Tätä herkkua on tarjolla peräti 32 kappaletta ja kestoa lähes 2 tuntia 40 minuuttia. Jykevä järkäle siis.
Kaikkihan jo varmaan arvasivat edellämainituista biiseistä, että kyseessä on gigantus metallicus eli Black Sabbath ja kahden cd:n kokoelma The Best Of Black Sabbath (how original :-D).
Jokainen itseään kunnioittava hevihemmo ja metallimervi on nämä klassikkobiisit itselleen ajat sitten hankkinutkin, mutta kiva näinkin, että nämä klassikot lähestulkoon kaikki löytyvät samasta paketista. Parit helmet (esim. Voodoo ja The Sign Of The Southern Cross) olisin itse vielä lisännyt, mutta menköön nyt näin tämän kerran. On tämä kumminkin sellaista perustavanlaatuista balsamia kuulottimiin, että jo vain pelittää.
John "Ozzy" Osbourne, Tony Iommi, Geezer Butler ja Bill Ward-alkuperäiskokoonpanon lisäksi kokoelmalla löytyy sellaisia laulajakuuluisuuksia kuin Ronnie James Dio ja Ian Gillan, joten ei sillekään suunnalle moitteen sijaa.
Mitäpäs tässä enää turhaa lässyttämään, eli jos jostain varsin mystisestä syystä Mustaa Sapattia ei ennestään ole kokoelmiin eksynyt, niin tässäpä on oiva kattaus hevirokin kulmakiven tuotantoon. Bändin faneillekin asiansa ajava hankinta ja lähes kaikki klassikot löytyvät samassa. Pienen miinuksen antaisin Dion osuuden vähyydestä ja varsinkin Dio-kauden biisivalinnoista, mutta kaikkeahan ei voi tietenkään kerralla saada. Onneksi tämä nykyinen Heaven And Hell-projekti paikkaa tämän aukon.

http://www.blacksabbath.com/

5-/5

Melodisuuden ja mätön liitto

No perskeles! Taas liittyy yksi rautainen lenkki Suomi-metallin jatkumoon. Pohjois-Pohjanmaalta ponnistaa melodista metallia ja raivokkaampaa mättöä yhdistelevä iRonica, joka lataa taululle laadukkaan debyyttinsä Consequences.
Heti ei ihan samantyylistä hevipumppua Suomenniemeltä mieleen tule, ja ehkä suurimpana syynä tähän on bändin näpsäkkä laulajatar Elina "Iron" Järn (nimikikkailua, jepjep) ja hänen rosoisen räyhäävä tulkinta. Välillä laulajatar kujertaa kauniisti kuin enkeli ja seuraavassa hetkessä sieltä kurkusta ryöpsähtääkin sellaista sirkkelin lailla repivää kirkunaa, että lasit vaan helisee. Assosiaatioita tulee kirjoittaneelle tulkinnasta germaanien metal queen Doro Peschiin, mikä ei ole ollenkaan huonompi asia se. Toki Järnin laulanta on silti ihan itseään ja sanoisinpa, että jäljittelemätönkin.
Jos on laulupuoli kunnossa, niin samaa voi sanoa kitaraosastosta. Ville "Nepal" Palinin skeba riffimyrskyää murakasti ja lisäksi kitaristi kurittelee lankustaan timakan kirpakoita sooloja. Koskettimet antavat yhtyeen soitolle kivan mausteen ja pehmentävät väliin melko ankaraksikin äityvää tykitystä.
Tasalaatuisen tiukasta debyytistä nostaisin framille neloskappaleen Make Me Whole Again, jossa on varsinainen killerikertsi ja kirpeät kosketinkilkuttelut. Kitarasoolo on sekin vetävän mehevä. Vitosveisu Backstabber edustaa sitten tätä rankempaa mättöä ja tästä voisi moni rujommankin metallin edustaja olla ylpeä. Kertosäe on sanoisinko jotenkin Lullacry-tyyppinen, mikä hieman pehmentää ankaraa jyräystä. Kitarasoolo zipaleessa on varsin tasokas revitys. 6. tykitys Fragile Devoted Disgraced sisältää In Flames-tyylistä jyräävää kitarointia ja Järnin sielua repivää ja räyhäävää tulkintaa. Laulajatar kurittaa kurkkuaan viiltävästi ääni lähes särkymisen partaalla ja studiossa on luulenpa ollut mikkifiltterille käyttöä. Yhdeksäs veto Fear For Lust edustaa albumin melodisempaa ja pehmeämpää osastoa, sekä Järnin herkempää ja kauniimpaa laulantaa, ja kappale omaa huikean tarttuvan kertosäkeen. Vielä kerran on mainittava kitaroinnin olevan totutun munakasta ja pääseepä biisissä bassokitarakin vellomaan mukavasti pintaan hiljaisemmissa osissa. Finaali Before The Leaves Fall on erittäin kaunis voimaballadi, joskaan lieviltä alkuaikojen HIM-assosiaatioilta ei voi täysin välttyä tietyissä koskettimien kilahteluissa ja aivan lopun mieslaulutaustoissa. Ei tämä kuitenkaan mikään pastissi, tai ainakaan hiilikopio HIMin mahtihitureista ole, vaan vaikutteet korkeintaan kuuluvat. Järnin tunteikas laulu on kappaleessa heleän rauhoittavaa kaiken räyhäämisen jälkeen ja osoittaa, että slovariosastokin on hyvin hallussa.
Kovatasoinen debyyttilevy jo ennestään timantinkovaan suomalaisen metallin rintamaan ja ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen tuotos. Mikäli jo edellämainittu Doro Pesch-vivahteinen laulu yhdistettynä Lullacry-tyyliseen melodiseen hevirokkiin ja osin nopeatempoiseen, sekä rankkaankin mättöön toimii, niin johan pistää tämä rieska niskaa nykimään ja bassarijalkaa nakuttamaan.
Tämä setä tykkäsi kovastikin eli osui ja upposi.

http://www.ironicarocks.com/

4.5/5

Tasuri Ibroxilla

Suosikkiporukka Rangers venyi kuin venyikin 0-0 tasuriin suurta ja mahtavaa Barcelonaa vastaan jalkapallon Mestareiden liigan lohkovaihematsissa kotonaan Glasgow'n Ibroxilla. Toki Gersiä vietiin varsinkin ensimmäisellä puoliajalla kuin metrin mittaa, mutta loppua kohden oli Glasgow'n sinisillä maalikin todella lähellä.
Se on muuten aina ihokarvoja nostattavaa toimintaa, kun täpötäysi Ibrox huutaa kitapurjeet pellolla. Siellä jos missä yleisö on se 12. pelaaja.
Hyvä taistelu Gersiltä. Tästä on hyvä jatkaa.

http://www.rangers.premiumtv.co.uk/page/Welcome

Verenjano

Vaihteeksi vampyyritarinaa eli timmi aasialaismimmi Lucy Liu metsästää tappajiaan Sebastian Gutierrezin ohjastelemassa modernissa vampyyritarinassa Rise: Blood Hunter. James D'Arcyn näyttelemän vampyyrin johtama leegio on siepannut hänet pesäpaikkaansa ja tehnyt hänestä elävän kuolleen. No, eihän tämmöinen peli vetele ja Liun esittämä hahmo pistääkin hurmeisesti ranttaliksi etsiessään kirotuksi tekijöitään.
The Shield-poliisisarjasta tuttu kalju karju Michael Chiklis on kolmannessa pääosassa joukkion jäljille pääsevänä poliisietsivänä, ja hänellä onkin omat syynsä, sillä samainen vampyyriporukka on siepannut ja tappanut aikoinaan hänen teini-ikäisen tyttärensä.
Lucy Liu on varsin vetävä pääosassa verenjanon riivaamana tappajana ja mikäs hänen tiukkaa kroppaansa on muutenkin ihaillessa. Paljasta pintaa on siis tarjolla sitä kaipaaville ja goren osuus on myös ihan mukavissa lukemissa. Tarina on kokonaisuudessaan hieman ohut, mutta kyllä tällainen modernimpi vampyyritarina on silti tervetullutta.
Mukavaa vaihtelua perinteisiin vampyyrileffoihin ja reilu puolitoista tuntia vierähtää tätä katsoessa huomaamatta.

http://www.sonypictures.com/homevideo/rise/index.html

3+/5

Kannibaalimutanttien orgiat

Jahans..olipahan "elokuva". Myöntelin tuossa pari viikkoa sitten vuoden goremestaruutta Grindhousen kakkososalle Planet Terror, mutta kuinkas kävikään. Jossain Jenkkilän itäosien korpipusikoissa olikin sellaiset sisäsiittoisten friikkien kannibaaliorgiat, että taisin mennä myöntämään ykköspytyn liian aikaisin. Käsittelyssä tällä kertaa jonkun Joe Lynchin veistelemä äärimmäinen suoliralli Wrong Turn 2: Dead End.
Elokuva on "elokuvallisesti" täyttä krapulapaskavelliä, ja mikäli tätä ei olekaan tehty kieli poskessa, niin olenpa huolissani tekijöiden mielenterveydestä. Tosin pitäisi varmaan olla omasta psyykestäänkin huolissaan, että pystyy yskimättä tätä katsomaan, heh. Ns. paskaelokuvien kategoriassa sen sijaan tämä on varmasti ylintä kermaosastoa.
Pääosia "näyttelevät" rokkikukkona paremmin tunnettu Henry Rollins, Erica Leerhsen ja Texas Battle (ei vittu on nimellä heitetty). Rollinsin kannattaisi kyllä pysyä siellä rokin ja tv-shownsa puolella, sillä sen verran tasokasta hänen yhden ilmeen "ramboilut" ja yläastetasoa olevat onelinerit ovat. Ei muissa näyttelijöissäkään ole muuta jännitettävää kuin se, että kenenkäs ruho seuraavaksi kirveellä pilkotaan.
Kuten jo vähän vihjailin juoni leffassa on ihan paska, tai sitä ei oikeastaan edes ole. Pointtina onkin toinen toistaan irvokkaammat silpomiset, sekä ruhonosilla mässäily ja onhan nämä korpimetsiköiden sisäsiittoiset kannibaalikeijot maskeerattu varsin äklöiksi öhkömönkiäisiksi. Vähäiset pisteet allekirjoittaneelta irtoaakin ihan ja ainoastaan siitä älyvapaasta rappaamisesta mitä silmille vyöryy; mainittakoon vaikka omintakeinen kuorimakoneella työstö. Muutamat silpomiskohtaukset hipovat siis kuvotusrajaa ja veikkaanpa, että herkimmiltä lentää pyyhe kehään jo ennen alkutekstien loppumista.
Lyhyesti: tämä on ultimate-sick-fuck-elokuvaa vinksahtaneen ajatusmaailman omaaville ihmisille. Normipersoonat älkööt vaivautuko; voi mennä vaikka pari päivää pilalle :-P

http://www.wrongturn2dvd.com/

2/5

Jäämies teki sen sittenkin!

Kimi perkele, minkä teit!
Kimi Räikkönen otti kuin ottikin sen ensimmäisen F1-mestaruutensa todella jännittävän loppukauden jälkeen. Tiukille se meni, mutta nyt on vihdoinkin Kimin juhlien aika.
Onnea Jäämies!

Tuoksujen sinfonia

Täytyy ensin myöntää, että ennakko-odotukset eivät olleet korkealla ryhtyessäni tätä leffaa tsekkaamaan. Siksipä olikin myönteinen yllätys, että elokuva osoitti asenteeni vääräksi. Tällä kertaa töllötyksessä saksalaisen Patrick Süskindin romaaniin perustuva vaikuttava henkilökuvaus Perfume: The Story Of A Murderer (Parfyymi). Ohjauksesta tässä 1700-luvun Ranskaan sijoittuvassa draamassa vastaa väkevällä otteella saksalainen Tom Tykwer.
Elokuva kertoo Pariisin törkyiselle ja haisevalle kalatorille syntyvästä kalamyyjänaisen äpärästä, jolla on aivan poikkeuksellisen tarkka hajuaisti ja tämä lahja tuleekin hallitsemaan koko hänen elämäänsä. Poikkeuksellinen taito ajaa Ben Whishaw'n antaumuksella esittämän empatiaköyhän Jean-Baptiste Grenouillen poikkeuksellisiin ja dramaattisiin tekoihin hänen jahdatessa täydellistä tuoksua. Grenouillen riivaama parmyymi vaatii synkän veronsa ja ruumiita (kauniiden nuorten naisten) kertyy kasapäin, ennenkuin tämä äärimmäinen nektari pulloon valmistuu.
Leffan kuvaus on vaikuttavaa ja osittain lähes surrealistisesti hyökyvää vaihdellen limatörkypaskaisen Pariisin slummien kuvauksesta Ranskan maaseudun huikean kauniisiin ja värikylläisiin kuviin. Leffan alun Pariisin kalatorin silmillevyöryvän törkypaskan ja mädäntyvien kalanperkeiden kuvaus voi aiheuttaa herkimmille jopa kakomisreaktioita. Tälle synkeälle siniharmaudelle antaa maaseudun värikylläinen kirkkaus väkevän kontrastin. Elokuvan kliimaksina toimiva jykevä massakohtaus on toteutettu visuaalisesti vaikuttavasti ja on maalauksellisen komea.
Muissa päärooleissa vaikuttavat parfyymimestaria esittävä Dustin Hoffman ja Alan Rickman Grenouillen tuoksullaan huumaavan tyttären isänä. Itse tytärtä esittää herkän kauniisti lumoava punapää Rachel Hurd-Wood. Naiskauneutta on muutenkin elokuvassa esillä mukavasti; mainittakoon vielä Karoline Herfurth, josta Grenouillen "parfyymiriivaus" Pariisissa saa alkusysäyksensä.
Visuaalisesti upea leffa hienolla musiikilla ja riipaisevan väkevä elokuvakokemus.

http://www.perfumemovie.com/

4.5/5

Laatukauhua aussien takahikiältä

Kappas vaan..sattui toinen leffa peräjälkeen maapallon tuolta puolen ja tällä kertaa australialaista kauhuilua ja teurastusta aavikolla. Wolf Creek on nimikkeenä tällä pienen budjetin pätkällä ja kipparin pallilla vaikuttaa ennestään tuntematon aussi Greg McIean. Ei siinä mitään; ei tuo tuntemattomuus ole ennenkään ollut este laadukkaalle kamalle ja sitä tämä elokuva genressään edustaa.
Juonesta seuraavaa: Kolme nuorta aikuista (mies ja kaksi naista) lähtee reissuun Australian takamaille tutustuakseen Wolf Creekin massiiviseen meteorikuoppaan. Paikallehan päästään pitkän ajomatkan jälkeen ja poislähtöä tehdessä huomataan, ettei takaisin päästäkään, kun auton perkele tekee tenät. Paikalle saapuu yllättäen yön pimeydessä paikallinen takahikiän eräjorma, joka onkin varsin avulias jelppimään ahdingossaan riutuvia matkalaispoloja. Noh, arvatahan jo saattaa, ettei avulias ja rattoisa puskapena olekaan miltä näyttää ja leffan loppupuoli onkin sitten kolossaalista vitutusta reissulaisille.
Josh Jarratt varastaa shown varsin vittumaisena punaniskaeinarina ja on suhtkoht mulkvisti ilmestys muutenkin. Hänen tempaustensa kohteina aavikolla eloonjäämistä yrittävät Nathan Phillips, Cassandra Magrath ja Kestie Morassi.
Tämä kauhuraina osoittaa taas kerran hyvin sen, että ei laadukkaaseen pelotteluun aina tarvita sitä sataa miljoonaa erikoistehosteisiin. Pelkällä ahdistavalla tunnelmalla ja muutamalla silmille hyppäävällä shokilla saadaan lähes veret seisauttavaa menoa.
Jos reippaat angstit aavikolla tuntuu läheiseltä ja tujakat telomiset iskee, niin jo vain tämä nappaa mukaansa. Laadukasta kamaa genressään joka tapauksessa.

http://www.apple.com/trailers/weinstein/wolfcreek/internettrailer/

4+/5

Tappajalampaat

Harvemmin sitä mieltää säyseät lampaat verenhimoisiksi tappajiksi, mutta nyt sekin ihme elokuvassa on nähty. Geenimanipuloidut lampaat ryhtyvät terrorisoimaan ja popsimaan napoihinsa viattomia ihmispoloja tässä uusiseelantilaisen Jonathan Kingin (näemmä debyyttiohjaus) gorehupailukauhuilussa Black Sheep - musta lammas. Eteemme lävähtää maestro Peter Jacksonin alkuaikojen Bad Taste ja Braindead-tyylistä hyvän maun tuolla puolen liikkuvaa suolenpätkävyöryä ja irtoraajojen lentoa, sekä hurmeista kohellusta.
Viihdearvo tällaisissa ylettömissä hurmepippaloissa on aina katsojan korvien välissä ja tosikot eivät varmasti tästäkään pidä. Sopivasti vinksahtaneella huumorintajulla varustetut saavat sen sijaan hyvät kicksit ja vatsa/poskilihakset ovat leffan jälkeen juntturissa kolossaalisen hekotuksen jäljiltä.
Päärooleissa Uuden-Seelannin nummilla lampaita karkuun kirmailevat uudet naamat Nathan Meister, Danielle Mason, Peter Feeney ja Tammy Davis. On myös mainittava nämä Uuden-Seelannin huikeat maisemat, jotka ovat todella kuvaukselliset ja silmä lepääkin niissä, minkä nyt teurastuskohellukselta ehtii.
Jos diggaat jo mainituista "beyond good taste"-leffoista, niin tämäkin kolissee kybällä. Tiukkapipokriitikot ja ns. laatudraaman ystävät voivat taas mennä tämän elokuvan ajaksi vaikka heittelemään airoja.

http://www.blacksheep-themovie.com/

4/5

My precious

It came to me! Behold my newest "wife" underneath.

Ja eiku lätkyttää...

\,,/ ¨_¨ \,,/

Roskaleffatribuutin toinen puolikas

Tämä kulttiohjaaja Quentin Tarantinon kaverin ja itsekin kulttimainetta nauttiva visionääri Robert Rodriguezin kynäilemä ja kipparoima Grindhouse-leffatuplan toinen puolikas Planet Terror on niin älytöntä ja hurjaa menoa, ettei tästä voi olla pitämättä. Harva leffa nimittäin saa yhtä aikaa hohottamaan vedet silmissä ja melkein kakomaan kuvotuksesta. Elokuva on sellaista gore/visvatsunamia, etten ihan juuri muista moista nähneeni. Veripalttua on kulunut lähemmäs Pohjois-Amerikan Isojen järvien tilavuus tätä tehdessä ja vuoden ykköspytty tällä saralla meneekin kevyesti rainalle. Poiketen Tarantinon Death Proofista Planet Terror on myös paljon toiminnallisempi ja maratontyylin läpänheitto on jätetty reilusti vähemmälle. Ja ratkaisu on oikea, sillä ei tällaiseen megahurmeralliin mikään mukasukkela moottoriturpailu kävisikään.
Freddy Rodriguez, Rose McGowan, Marley Shelton, Josh Brolin, Michael Biehn ja Lostista tuttu Naveen Andrews hilluvat päätehtävissä tässä zombieleffojen perinteitä lainailevassa rallissa ja vilahtaapa Tarantinokin taas pienessä roolissa. Konkari Bruce Willis yrmyilee hänkin pienen osan armeijan upseerina. Juonena siis ihmiset zombeiksi tekevä bioase, joka irtipäästyään alkaa saastuttaa pikkukaupungin asukkaita ja siitäpä ne hurlumhei railakkaat verikekkerit lähtee vauhtiin.
Pisteet tulee elokuvalle sen kirjaimellisesti päättömästä menosta ja Rodriguezin mielettömistä oivalluksista telomisen yms. osalla. Esim. jalantynkään liitetty rynnäkkökivääri/raketinheitintsydeemi toiminnassa on jotain out of control. Helikopterisilppuri oli kyllä jo tuttu zombiehurjailusta 28 Weeks Later...tiedä sitten kummassa tehtiin aiemmin. Anyways, sai repeilemään silti mehevästi.
Goretsunamin ja silpomisen ystäville Planet Terror on ehdotonta nannaa ja nauruhermotkin saavat kunnon kyytiä. Kirjaimellisesti roskaleffojen kermaa ja tribuutin onnistuneempi osa.

http://www.grindhousemovie.net/

5/5

Ääniä...osa II

Light-hearted (Voices That Carry Me Home - Part II)

I remember our childhood years
when the days were full of light
I dream of that and my spirit keeps on returning
into those light-hearted moments
when we were as one
and all those words were unsaid
our free hearts were not to fight

Do you remember when did you change
and when did you lose your innocence
lost your empathy and way to home
when did you build that high fence
and turned your heart into the stone

I wish you search for path of hope
and find a way to search your soul
take a look to the horizon and feel
the first rays of sun
our dreams and hopes finally done
like brothers as one

Raskaan rokin kummisedät

New York, legendaarinen täpötäysi Radio City Music Hall ja lauteilla 1980-luvun alun Black Sabbath-kokoonpano. Voiko old school-hevirokin fani muuta enää toivoakaan...
Tsekattavana siis legendaarinen kitaristi Tony Iommin, basisti Geezer Butlerin, laulaja Ronnie James Dion ja rumpali Vinny Appicen muodostama superkokoonpano Heaven And Hell ja Radio Music City Music Hall Live-dvd.
Sanotaan nyt jo tähän alkuun, että jokaisen itseään raskaan rokin ystävänä pitävän pitäisi ehdottomasti ainakin nähdä tämä musiikkidvd. Rumpali Appicen soiton kivijalaksi moukaroimalle jytinälle tekevät seuraa vähintään vuorten painoiset Iommin ja Butlerin riffit ja kaiken yllä liitää Dion upean sävykäs ja kuulas laulutulkinta. Perkele, äijähän käy jo puoltaväliä seitsemääkymmentä (!) ja ääntä lähtee vieläkin vähintään kuin juuri pubista tulleesta ja stadionille menevästä Glasgow Rangersin fanilaumasta. On myös mukavaa nähdä, että bändin äijien huulilla karehtii hymyt useaan otteeseen, eli se aito ilo esiintymiseen ja musiikintekoon ei ole kadonnut minnekään, vaikka tilillä olisikin jokunen milli riihikuivia dollareita ja iän puolesta voisi jo keinutuolissa piippu suussa turista mukavia.
Kun on tämän keikan nähnyt, niin eipä ole epäilystäkään mistä nämä nykyiset heavy metal-yhtyeet ovat niitä vaikutteitaan saaneet ja kuolemattomia riffejä ja melodioita löytyy konsertista pilvin pimein. Sellaiset kappaleet kuten The Mob Rules, Sign Of The Southern Cross, Lady Evil, Voodoo, Die Young, Heaven And Hell ja Neon Knights ovat ehdottomia kruununjalokiviä hevirokissa. Erityisesti nimikappale Heaven And Hellin klassikkomelodia Dion tulkinnalla ja salintäyteisen keikkayleisön antoisa osallistuminen kappaleeseen ovat ihon kananlihalle nostattavaa toimintaa. Lisäksi Iommin murakka kitaravyörytys ja Butlerin bassojytkyttely kyseiseen biisiin ovat alansa aatelia nekin.
Kaksituntinen keikka on siis selkeää klassikkokamaa ja dvd:n lisukkeet ovat myös makoisat. Niissä löytyy taustoitusta Heaven And Hell-projektiin ja fanihaastatteluja yms. Eli kaikenkaikkiaan perkeleen toimiva paketti on saatu pukattua markkinoille.
Mitä vielä odotatte...? Hankkikaa nyt tämä jostain ja vähän vitun äkkiä, ja jos ei jostain syystä kelpaa, niin sitten on korvissanne vikaa ja pahasti.
:-P

http://www.heavenandhelllive.com/

5/5

Nettitappoja live

Miltä tuntuisi nähdä livestreamina internetissä, kun jo ennestään kuolemaantuomitut vangit pistävät toisistaan ilmoja pihalle ja viimeiseksi henkiin jääneelle voittajalle on luvassa vapautus tuomiosta? Kuullostaako kiinnostavalle...ja samalla jotenkin häiriintyneelle? Näihin teemoihin tiivistyy Scott Wiperin ohjaama kaksituntinen ultraväkivaltapätkä The Condemned.
Vapaapainikarju Steve "Stone Cold" Austin mellestää ja mättää pääosassa autiolle saarelle viedyssä selviytymisrainassa, joka on ainakin osittain pöllinyt ideansa japanilaisesta Battle Royal-elokuvasta. Tällä kertaa selviytymistä, kuten jo mainittua, yrittävät kuolemanringissä istuvat vangit, eivätkä koululaiset.
Tanakkaa turpiinmättöä, reippaita räjähdyksiä ja väkivaltaista nettistreamia on siis enimmäkseen tarjolla ja yritetäänpä pienoista moraalin porkkanaakin katsojalle heittää, mutta se nyt tahtoo hukkua kaiken telomisen ja räiskeen alle. Steve Austinin fanit tästä todennäköisesti diggaavat ja tuntuukin, että hänen "karismansa" varaan tämä on tehtykin.
Jos tujakka turpiinveisto kiinnostaa ja pari joutavaa tuntia olisi aikaa, niin kyllähän tämän katsastaa. Kaikenlainen älyllinen ajattelu sen sijaan joutaa taas sinne off-asentoon.

http://www.watchthemdielive.com/

3-/5

The golden coloured liquid made me do this

Voices That Carry Me Home

Holy things that really matter
even the dreams seem to shatter
voices that carry me home
those confort whispers and I´ll never be alone

As one we fly
as one we lie
as one we cry
as one our lost souls die

Take my hand and I carry you home
with this humble bow and those clouds above within
..I apologise..my love

Massiivisuuden ja monipuolisuuden triumfi

Tätä Nightwishin uutta Dark Passion Play-albumia on varmasti odotettu kuin sitä kuuta nousevaa monessa torpassa pitkin Suomenniemeä ja maailmaa. En ryhdy arvostelussa paneutumaan sen tarkempiin viiltäviin analyyseihin, enkä ulkomusiikillisiin seikkoihin, koska levystä on jo kirjoitettu siltä osin ihan osuvia ja asiantuntevia arvosteluja. Allekirjoittanut keskittyykin kappale kerrallaan omiin tuntemuksiin, sillä eikös musiikin ole tarkoituskin niitä tuottaa. Arvostelussa saattaa tosin vaikuttaa vuosikausia kestänyt fanituspohja kyseiseen poppooseen, mutta kai siellä rivien välissä sitä totuuden siementäkin löytyy ;-)
No niin, asiaan:


- The Poet And The Pendulum

Levyn avaajana toimii massiivisten kuorojen ja sinfoniaorkesterin ylitsevyöryvän pauhun täyttämä lähes 14 minuuttinen ja 5-osainen järkäle. Nightwishin biisintekijä Tuomas Holopaisen kahden vuoden takaisia tunnetiloja kuvaava eepos on yhtä tunteiden vuoristorataa alusta loppuun päättyen huikean kauniiseen "Mother And Father"-osaan ja laulajatar Anette Olzonin kertakaikkiaan upeasti tulkitsemaan lauluosioon. Väitänpä, että finaaliosan lauluosio on kauneinta ikinä mitä on NW:ltä kuultu. Upean monipuolinen ja monumentaalinen teos.
5/5


- Bye Bye Beautiful

Se kuuluisa erobiisi Tarja Turuselle. Musiikillisesti jatkumoa edellislätty Oncen Wish I Had An Angelille. Helpoimpia levyn biisejä omaksua, vaikkakin varsin tylyt lyriikat. Marco Hietalan karjunta kertsissä on totutun munakasta. Albumin kokonaisuudessa keskitasoa.
4/5


- Amaranth

Eka varsinainen sinkkubiisi ja levyn selkeästi popeimpia vetoja. Lopun kertosäkeen nostatus plussaa ja Aneten tulkinta toimii myös. Ollut sen verran jo voimasoitossa medioissa, että hieman jo kulumista. Keskitason biisi lätyllä.
4/5


- Cadence Of Her Last Breath

Murakkaa Emppu Vuorisen kitarointia ja helvetin massiivinen kertosäe. Anette vetää hienosti korkealta ja kovaa. Biisi on selkeästi hiteimpiä kappaleita lätyllä ja iskee kerralla tajuntaan kuin muinaishirviö Balrogin ruoska. Levyn parempaa laatua.
4.5/5


- Master Passion Greed

Synkkä tylytys Turusen managerisiipalle. Perkeleen aggressiivinen alku ja on varmasti nopeinta NW:tä ever. Varsin tylyä tilitystä lyriikoissa. Lopun sinfoniaorkkavyörytys murskaa kaiken alleen ja on sekin varmasti yksi NW:n järeimmistä osuuksista tällä saralla.
4.5/5


- Eva

Nettisingle ja oikeastaan levyn ainoa selkeä balladi. Rauhallinen aloitus ja biisi kasvaa Nightwish-slovareista totutusti loppua kohden. Kaunis melodia ja kirpakka Empun soolo. Levyllä keskitasoa.
4/5


- Sahara

Kertakaikkisen hieno intro, jonka jälkeen siirrytään upeisiin itämaisiin tunnelmiin. Aivan huikea kertosäe ja massiiviset kuorot, sekä sinfoniaorkesteri jytistelee valtavalla voimalla. Aneten lopun joikaus on sekin messevän kuuloista ja toimii. Levyn parhaimmistoa.
5/5


- Whoever Brings The Night

Vuorisen Empun tekemä biisi ja valitettavasti se ei ole iskenyt tähän osoitteeseen vieläkään. Ei biisi mikään kehno ole, mutta tämän levyn kovassa tasossa se erottuu kyllä heikompana. Kitaratyöskentely ja orkesteriosuudet ovat kylläkin varsin murakat.
3.5/5


- For The Heart I Once Had

Kappaleen alku on albumin selkeästi kevyintä ja popinta osaa, mutta onneksi kertsissä sitten rysäytetään kunnolla sinfoniaorkesterin avulla. Kertosäe onkin mukavan iso ja pelastaa muuten hieman löysähkön biisin kuiville.
4-/5


- The Islander

Hietalan tekemä irlantilaistyylinen akustinen pala. Alun akustinen rumpu on mielenkiintoisen kuuloinen ja Marcon tulkinta kappaleessa sävykästä. Anette duetoi Hietalaa osassa biisiä. Mukava tasaannuttaja kaiken massiivisen vyöryn jälkeen. Lopun aaltojen ääni toimii hyvänä siltana seuraavaan biisiin ja mukava oivallus muutenkin.
4+/5


- Last Of The Wilds

Levyn rempseä instrumentaaliralli, jossa perisuomalainen kantele ja kelttisoittimet lyövät kättä sulassa sovussa. Kun sulkee silmänsä, niin voisi melkein kuvitella Keski-Maan Hobittilassa pidettävät juhlat, jossa riehaantuneet hobitit vetävät kahmalokaupalla ölssiä ja tanssivat itsensä uuvuksiin. Lopun rauhoittava kanteleosio on riipaisevan kaunis.
4+/5


- 7 Days To The Wolves

Albumin massiivisimpia vetoja. Kertosäe on ISO, sekä sinfoniaorkan ja kuorojen pauhu valtava. Biisi on jotenkin kaksijakoinen rumpali Jukka Nevalaisen tanakasti jytkyttelemän ja patarumpujen komppaaman osion toimiessa puolenvälin paikkeilla vedenjakajana kappaleen lopun vieläkin isompaan paisutteluun. Sekä Marco että Anette pääsevät loppuosassa huutamaan keuhkonsa pihalle. Monumentaallisen hieno jytistely. Tätä kun luukuttaa isolla, niin ämyrit huutaa Niveaa ja naapurit Hoosiannaa.
5/5


- Meadows Of Heaven

Viimeinen biisi alkaa hillityn kauniina balladina kasvaen minuutti minuutilta yhä suurempiin mittoihin. Kertakaikkisen hieno melodia ja Aneten upea tulkinta saavat ihokarvat pullistelemaan nahkasta läpi ja kyynelkanavatkin ovat lähellä ilmoittaa olemassaolostaan. Empun kitarasoolo on myös korviahivelevä. Kauniit lyriikat ja lopun valtaisa sinfoninen paisuttelu soul-laulajineen ja gospel-kuoroineen on lähes hurmoshenkistä kuultavaa. Todella kaunis päätös hienolle albumille.
5/5


Tämän digipackin mukana tulee myös instrumentaaliversio koko albumista. Tämä on hieno asia, sillä tuntuu, että varsinkin näistä massiivisimmista kappaleista löytyy vieläkin enemmän sävyjä instrumentaaleina. Levyn kansilehti komeine kuvituksineen on sekin aivan helvetin upea.
Kiitos ja kumarrus Nightwish!
Siinäpä sitä biisi kerrallaan arviointia ja Dark Passion Play-albumin kappaleiden keskiarvoksi näyttäisi napsahtavan likiarvo 4.37, joka pyöristettynä allekirjoittaneen asteikolla menee 4.5:een.
Siinä arvosanassa siis kiteytyy uusi alku NW:lle ja kaikkien vaiheiden jälkeen albumi on varsin hieno tuotos.

http://nightwish.com/

4.5/5

Autobotit ja Decepticonit rymistelevät

Michael Bay on nimi, jonka kuullessaan tai nähdessään tietää millaista elokuvaa on tulossa. Ohjaaja on erikoistunut ison rahan ryminöihin ja romutuksiin, ja nyt hän lataa varmaankin uransa tähän asti suurimmat rytinät. Megaryskeen nimi on Transformers ja edessä on reilut kaksi tuntia megalomaanista romutusta ja tehosterallia.
Juonikuviona on avaruuden robottien välienselvittely, jossa sivutuotteena on maapallonkin kohtalo. Pääosissa avaruusrobottien eli hyvis Autobottien ja pahis Decepticonien seassa melskaavat Shia LeBeouf ja varsin syötävän näköinen namibabe Megan Fox. Taustatukena mesoo armeijan erikoisjoukkojen kapteenina Las Vegas-sarjasta tuttu Josh Dushamel ja veteraaninäyttelijä Jon Voight viuhtoo USA:n puolustusministerinä.
Ryskettä piisaa ja romua syntyy koko rahan edestä, ja kyllähän tämän seurassa reilu kaksituntinen helposti kyrvähtää, kun vain muistaa laittaa sen kuuluisan "thinking buttonin" offille. Juonikuviossa on vähintään muikkuverkollinen aukkoja, niinkuin olettaa saattaa ja muutenkin tarina tuntuu olevan sivuseikka kaiken megarymistyksen ohessa, mutta varsinainen kohdeyleisö tästä varmasti vähät välittää.
Transformers on Michael Bayn ystäville varmaa kauraa ja muillekin paremman puutteessa, jos megarymistelypuutos iskee.

http://www.transformersmovie.com/

3+/5