Kanadan progekolossi

Jo vuonna 1968 perustettu kanadalainen progressiivisen rokin jättiläinen Rush se vaan ei hyydy. Uutuusalbumi Snakes And Arrows esittelee edelleen reippaasti porskuttavan trion, jonka soittotaito ja biisimateriaali ovat totutun laadukasta. Laulajabasisti Geddy Lee kutoo meheviä ja kimuranttejakin bassokuvioita, kitaristi Alex Lifeson lurittelee timmejä sooloja sekä korviahiveleviä melodioita ja kaiken yllä jytisee rumpali Neil Peartin virtuoosimainen täsmäkannuttelu. Ja ettei totuus unohtuisi niin intoutuvatpa veteraanit väliin irrottelemaan sen verran erikoisissa tahtilajeissa, että heikompia hirvittää.
Rush-uutukainen on timakka osoitus, että vuodet eivät ole tylsyttäneet Rushin sällien menoa ja lätty onkin selvästi parhaimmistoa ns. uudemmasta Rush-materiaalista. Toki oman suosikkini hurjasti myyneen Moving Pictures-albumin tasolle vuodelta 1981 ei ylletä, mutta hyvää tasoa levy silti edustaa.
Tasaisen laadukkaasta biisimateriaalista erottuvat edukseen räväkkä avausraita Far Cry, mehevästi rypistelevä kolmosveisu Workin' Them Angels, 6. kipale instrumentaali The Main Monkey Business, joka esittelee trion virtuositeettia ja eksoottisia tahtilajeja, sekä viimeistä edellinen kappale toinen instrumentaali Malignant Narcissism, jossa bändi revittelee ja jamittelee oikein urakalla. Huisia menoa, etten sanoisi. Levyn viimeinen raita We Hold On päättää mehevän ja upeilla soundeilla varustetun albumin mallikkaasti ja saa haluamaan tätä herkkua lisää. Kuuntelua albumi vaatiikin täysin avautuakseen, mutta kaikille melodiatajuisen ja huikeasti soitetun progressiivisen rokin ystäville lätty on mannaa ja lähes pakkohankinta.
4+/5 .

Lyriikattaa..

Ikiaika

Pilvet nuo taivaan kauan vaeltaneet,
varjot pois kadonneet ja kauas lentäneet,
valo kirkas auringon kyyneleet patoaa,
iäisyys ajaton taivaan sinen syliin katoaa.

Posketonta kyttäleffoille irvailua

Shaun Of The Dead-zombieparodiasta tutut brittihemmot ovat puskeneet ulos tällä kertaa poliisileffoille irvailevan komedia/toimintapätkän Hot Fuzz ohjaajana Edgar Wright. Tiedossa on hillitöntä hupia ja posketonta actionia päähenkilö superkyttä Nicholas Angelin (Simon Pegg) ja vastakohtaisen poliisiparinsa Danny Buttermanin (Nick Frost) jahdatessa pikkukaupunki Sandfordiin pesiytynyttä hämäräperäistä veljeskuntaa.
Juonena on lyhyesti se, että Lontoon superkyttä (Pegg) lähetetään rauhalliselle maaseudulle töihin rauhoittumaan, koska hän saa tehokkuudellaan muut Lontoon poliisit näyttämään alitehoisilta vätyksiltä. No eipä se maaseudun rauha olekaan sitä mille näyttää ja Lontoon superkyttä saa yllättäen toimia ihan tosissaan hämärän veljeskunnan punoessa ilkeitä juoniaan.
Leffa on poskettoman hauska kyttäleffaparodia ja muutamat messevät (lue gorekylläiset) tehosteshokit saavat hörähtelemään oikein kunnolla. Elokuva on passelia kamaa kaikille hyvin esitetyn huumorin/toiminnan ystäville ja vajaa parituntinen menee kuin siivillä.
4/5 .

Yllätys puun takaa

Jukraviti..tämä kyllä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tiesin kyllä, että Markku Pölösen Lieksa!-nimistä elokuvaa tehtiin, mutta että leffan tunnussävelenä on Nightwishin Tuomas Holopaisen säveltämä/sanoittama ja Marco Hietalan tulkitsema balladi, niin se oli kyllä jonkinasteinen paukku. Näin se pohjoiskarjalainen yhteistyö toimii! Ja kyllähän Holopainen on kertonut diggailevansa elokuvamusiikkia suuresti, joten sikälikin osuva juttu.
Tunnussävelmä While Your Lips Are Still Red esittelee Hietalan uutta pehmeämpää äänenkäyttöä Nightwishin kovempaan tulkintaan verrattuna ja kyllähän äijä komeasti ja tunteella kappaleen vetää. Viulumelodia kappaleessa on jylhän kaunis ja Nightwishin balladeista tuttuun tapaan biisi kasvaa kuin lumivyöry loppua kohden.
Hieno balladi ja hieno Hietalan tulkinta.
5-/5 .

Tarkkaakin tarkempaa ammuntaa ja salaliittoja

Puolestatoista kilometristä kiväärillä osumia, kipakkaa toimintaa ja salaliittoja. Siinäpä lyhykäisyydessään teemat elokuvaan, jossa "ainahuolestunutkatseinen" Mark Wahlberg esittää entistä merijalkaväen tarkka-ampujaa, joka lavastetaan salamurhan tekijäksi Anthony Fuquan turhan ylipitkäksi venytetyssä Shooter-actionpläjäyksessä.
Elokuva tarjoaa alkupuolellaan komeaa taistelukuvausta ja hienosti kuvattuja pitkän matkan laukauksia, mutta sortuu loppupuolella turhaan venytykseen. Itse tarkka-ammunnat on esitetty ihan näyttävästi ja osumat tuntuvat melkein katsojan penkillä asti. Wahlbergin lisäksi pääosia esittävät FBI-agenttina hyvin näyttelevä Michael Peña, itselle ainakin 24-sarjasta tuttu ihqmisu Kate Mara ja tällä kertaa ryökäleen osassa oleva jo melko kulahtanut Danny Glover.
Ihan mukavaa action-viihdettä ja tarjoaa varsinkin asefriikeille ja tarkka-ammunnasta kiinnostuneille viihdyttävän kaksituntisen. Itse kyllä olisin editoijana saksinut elokuvasta puoli tuntia pois.
3+/5 .

Teknisen ja progressiivisen metallin aatelia

Vittu, Michael Romeo on kone. Tälle tuntuu ensimmäisenä, kun kuuntelee amerikkalaisen Symphony X-yhtyeen uutukaista Paradise Lost. Kitaristi Romeon huikeat soolot ja "riffitsunamit" ovat jotain "out of control", vaikka ovathan ne jo ennenkin olleet messeviä ja uraauurtavia. Ja jotta lätty ei menisi vaan Romeon kehumiseksi, niin se on muutenkin parasta mitä Symphony X on koskaan tehnyt.
Levy alkaa Oculus Ex Inferni-introlla, jonka jälkeen bändi laskee teknisen osaamisensa valloilleen ja me ns. kuolevaiset heitämme ne omat ja lainatut soittimet ikkunasta pihalle (loppuu se vähäinenkin bassonsoiton opettelu, kirj. huom.) ;-) .
Noh, ei nyt ihan kuitenkaan, mutta ihan perkeleen vakuuttavaa progressiivista/sinfonista ja metallisen tiukan täyteläistä mättöä on edessä seuraavan tunnin verran. Vittu, että nimittäin jyrää ja potkii!
Helminä pomppaavat tästä muutenkin huikean teknisestä materiaalista kakkosbiisi Set The World On Fire (The Lie Of Lies), kolmosveisu Domination, neloskipale The Serpent's Kiss, seiskazipale The Walls Of Babylon ja lopetusvärssynä hieno reilu yhdeksänminuuttinen Revelation (Divus Pennae Ex Tragoedia).
Perkele. Ei kai tässä auta kun nöyrtyä ja antaa täydet pojot tälle alansa eliittiteokselle.
5/5 .

Kivun & kaheliuden kuninkaalliset

Sattuipas pitkähkö tauko elokuvien katselussa ja sitten vielä eteen osui tämä sekoilupätkä. Ennestään MTV:ltä tutut brittihullut ovat vääntäneet sarjastaan kokopitkän leffan Dirty Sanchez: The Movie ohjaajana (jos se nyt tässä genressä ketään kiinnostaa) Jim Hickey.
Kyseessähän on neljän umpikahelin britin vastine jenkkien Jackass-sarjalle ja nämä hihhulit saavat kyllä Jackassin näyttämään Teletapeilta. Meno on aivan hillitöntä Sanchez-hullujen teloessa toisiaan ja itseään reissatessaan ympäri maailman. Vai mitäs sanotte, kun arsenaalista löytyy esimerkiksi seuraavanlaista toimintaa: kaverista rasvaimetyn rasvan juonti lasista, paintball-aseella ammunta viidestä metristä paljaalle iholle (103 laukausta), vatsahuuhtelu oluella ja samaisen kaljan paskannus toisen naamalle, sammuneen kaverin naaman värjäys vihreällä spray-maalilla, ilmapistoolilla munille ammunta, kielen lävistys nitojalla, kaverin oksennuksen/rään juonti lennosta, rommiviinat silmille, leikkirahatukon syönti ja sormen leikkaus sikarileikkurilla. Huisia, vai mitä? Ai niin...meinasi ihan unohtua yksi leffan sairaimmista jutuista. Noh, yksi näistä lahopäistä (Pritchard) tatuoi mulkkuunsa "I Love Dainton". Dainton sattuu olemaan eräs näistä Sanchez-latvarosoista. Dainton ja Pritchardin tyttöystävä tykkäävät tempusta ihan vitusti. Voi vittujen kevät, miten voi jonkun järjenjuoksu huutaa niveaa ja hoosiannaa.
Jepjep, totta puhuen, jos diggailet MTV:n Dirty Sanchez-sarjaa kybällä, niin tämä leffa saa sinut taatusti hihkumaan onnesta ja heittämään voltteja, sillä sen verran hurjaa (ja kuvottavaa) matskua on tarjolla. Sanoisinpa, että en muista ihan vähään aikaan nähneeni näin kivuliasta ja kahelia menoa. Niille, jotka eivät näitä höpelöitä ennestään tunne ei leffa tarjoa yhtään mitään, paitsi ehkä pikaisen syöksyn vessaan yrjöämään, jos sinne saakka ehtii.
Takuuvarmaa kivun/kaheliuden ylistystä ja arvosanan antakoon ken kykenee ;-)

Finnish Flash got it!

Tulihan se sieltä viimein. Teemu Selänne uurasti 15 vuotta NHL:ssä ennen kuin pääsi kantamaan sitä kaikkein himotuinta eli Stanley Cup-pyttyä viime yönä Suomen aikaa. Finaalisarjan päättäneessä ottelussa Anaheim Ducks murjoi Ottawa Senatorsin 6-2 ja näin oli homma selvä voitoin 4-1. Samalla Selännettä vuosikausia piinannut suurten voittojen saavuttamattomuus päättyi ja hän on viimeinkin mestari.
Onnea ansaitusti, Finnish Flash!