Uskallus ja linjakkuus hakusessa

Hajanainen kokonaisuus ja tukku hukattuja hyviäkin ideoita. Siinä päällimmäiset ajatukset, mitkä tulevat mieleen ex-Nightwish Tarja Turusen uudesta My Winter Storm -kiekosta.
Turusen levy sisältää orkestraalista ja mahtipontista särökitaroilla soitettua hevihköä rokkia ja maalailevampaa elokuvallista tunnelmointia. Levy alkaa lyhyellä Ite, Missa Est-introlla, jonka jälkeen jo sinkkuna kuultu I Walk Alone pärähtää soimaan. Biisi on selkeästi hittihakuisinta osastoa lätyllä ihan tarttuvalla kertosäkeellä ja sinfonisilla taustoilla ollen muuten aika geneerinen veisu. Kolmossiivu Lost Northern Star alkaa lupaavasti Turusen tutun voimakkaalla ja ilmaa viiltävällä ujelluksella, mutta ei pääse hyvistä ideoistaan huolimatta kunnolla lentoon missään vaiheessa. Juuri kun kappaleen odottaa lähtevän liitoon sorrutaan ylivarovaiseen himmailuun. Aineksia olisi ollut räväkkäänkin biisiin. Samaa ongelmaa esiintyy My Little Phoenix -veisussa. Kappaleessa on ihan messevä kertsi ja lupaavan massiiviset orkestraatiot, osin murakkaa kitarointiakin, mutta jälleen ylivarovaisuus vaivaa ja käsijarru tuntuu olevan edelleen päällä. Lisää munakkuutta ja uskallusta myös kaipailin suhteellisen reippaaseen ja hittihakuiseen Die Alive-kipaleeseen, jossa tosin on mukava kuoropaisuttelu puolen välin kieppeillä. Levyn loppupuolella oleva Minor Heaven toimii ehkä parhaiten näistä nopeammista kappaleista, kun edes hieman uskalletaan heittäytyä massiivisempaan menoon kertosäkeessä ja kappaleen loppupuolella.
Rauhallisemmalla osastolla onnistutaan selvästi paremmin. Vitoskappale The Reign on oikeasti hieno biisi. Turusen tulkinta on kaunis ja jouset vellovat upeasti kaiken yllä, sekä elokuvallinen tunnelma on voimakkaana läsnä. Ehdottomasti levyn parhaimmistoa. Toinen helmi Oasis on sekin rauhallisempaa osastoa. Suomeksi laulettu biisi sisältää kauniita jousimattoja, koskettavan hienon pianomelodian ja Turusen sielukasta tulkintaa. Lisätään tähän vielä Our Great Divide-biisi, jossa Turunen esittää komeasti osaamistaan hienojen jousitaustojen säestämänä, niin siinäpä se kiekon parhaimmisto onkin esitelty.
Albumin selkeäksi ongelmaksi muodostuukin linjattomuus ja uskalluksen puute. On lähdetty kunnianhimoisesti hakemaan sinfonisen hevirokin ja rauhallisemman elokuvallisen tunnelmoinnin hybridiä, mutta sitten kumminkin heviosastolla jarrutellaan urakalla. Jos kerran ryhdytään vetämään raskaammalla kädellä, niin ei silloin pidä liiaksi ottaa varman päälle. Taidanpa kutsua tätä himmailuilmiötä "massojen miellytys"-syndroomaksi. Nopeammissa biiseissä olisi ehdottomasti tarvittu reilumpaa paisuttelua ja jytistelyä, kun selvästi aineksia ja taustavoimissa osaavuutta siihen olisi löytynyt.
On levylle yksi paha limboilukin osunut. Alice Cooperin Poison-cover on aivan kammottava tekele ja olisi pitänyt ehdottomasti jättää julkaisematta. Turusen koulittu ääni ei käy biisiin ei sitten yhtään ja muutenkin biisi on harvinaisen puistattavasti vedetty. Pthui!
Levyn pelastaa hipoen tyydyttävän puolelle onnistumiset tunnelmallisissa ja rauhallisemman osaston biiseissä, ja tottakai Tarja Turusen ääni pelastaa paljon.
Toivottavasti ensi rieskalla vedetään sitten joko yhtä tyyliä, tai heitetään se draivin estävä käsijarru hevonperseeseen.

http://www.tarjaturunen.com/

3-/5