The golden coloured liquid made me do this

Voices That Carry Me Home

Holy things that really matter
even the dreams seem to shatter
voices that carry me home
those confort whispers and I´ll never be alone

As one we fly
as one we lie
as one we cry
as one our lost souls die

Take my hand and I carry you home
with this humble bow and those clouds above within
..I apologise..my love

Massiivisuuden ja monipuolisuuden triumfi

Tätä Nightwishin uutta Dark Passion Play-albumia on varmasti odotettu kuin sitä kuuta nousevaa monessa torpassa pitkin Suomenniemeä ja maailmaa. En ryhdy arvostelussa paneutumaan sen tarkempiin viiltäviin analyyseihin, enkä ulkomusiikillisiin seikkoihin, koska levystä on jo kirjoitettu siltä osin ihan osuvia ja asiantuntevia arvosteluja. Allekirjoittanut keskittyykin kappale kerrallaan omiin tuntemuksiin, sillä eikös musiikin ole tarkoituskin niitä tuottaa. Arvostelussa saattaa tosin vaikuttaa vuosikausia kestänyt fanituspohja kyseiseen poppooseen, mutta kai siellä rivien välissä sitä totuuden siementäkin löytyy ;-)
No niin, asiaan:


- The Poet And The Pendulum

Levyn avaajana toimii massiivisten kuorojen ja sinfoniaorkesterin ylitsevyöryvän pauhun täyttämä lähes 14 minuuttinen ja 5-osainen järkäle. Nightwishin biisintekijä Tuomas Holopaisen kahden vuoden takaisia tunnetiloja kuvaava eepos on yhtä tunteiden vuoristorataa alusta loppuun päättyen huikean kauniiseen "Mother And Father"-osaan ja laulajatar Anette Olzonin kertakaikkiaan upeasti tulkitsemaan lauluosioon. Väitänpä, että finaaliosan lauluosio on kauneinta ikinä mitä on NW:ltä kuultu. Upean monipuolinen ja monumentaalinen teos.
5/5


- Bye Bye Beautiful

Se kuuluisa erobiisi Tarja Turuselle. Musiikillisesti jatkumoa edellislätty Oncen Wish I Had An Angelille. Helpoimpia levyn biisejä omaksua, vaikkakin varsin tylyt lyriikat. Marco Hietalan karjunta kertsissä on totutun munakasta. Albumin kokonaisuudessa keskitasoa.
4/5


- Amaranth

Eka varsinainen sinkkubiisi ja levyn selkeästi popeimpia vetoja. Lopun kertosäkeen nostatus plussaa ja Aneten tulkinta toimii myös. Ollut sen verran jo voimasoitossa medioissa, että hieman jo kulumista. Keskitason biisi lätyllä.
4/5


- Cadence Of Her Last Breath

Murakkaa Emppu Vuorisen kitarointia ja helvetin massiivinen kertosäe. Anette vetää hienosti korkealta ja kovaa. Biisi on selkeästi hiteimpiä kappaleita lätyllä ja iskee kerralla tajuntaan kuin muinaishirviö Balrogin ruoska. Levyn parempaa laatua.
4.5/5


- Master Passion Greed

Synkkä tylytys Turusen managerisiipalle. Perkeleen aggressiivinen alku ja on varmasti nopeinta NW:tä ever. Varsin tylyä tilitystä lyriikoissa. Lopun sinfoniaorkkavyörytys murskaa kaiken alleen ja on sekin varmasti yksi NW:n järeimmistä osuuksista tällä saralla.
4.5/5


- Eva

Nettisingle ja oikeastaan levyn ainoa selkeä balladi. Rauhallinen aloitus ja biisi kasvaa Nightwish-slovareista totutusti loppua kohden. Kaunis melodia ja kirpakka Empun soolo. Levyllä keskitasoa.
4/5


- Sahara

Kertakaikkisen hieno intro, jonka jälkeen siirrytään upeisiin itämaisiin tunnelmiin. Aivan huikea kertosäe ja massiiviset kuorot, sekä sinfoniaorkesteri jytistelee valtavalla voimalla. Aneten lopun joikaus on sekin messevän kuuloista ja toimii. Levyn parhaimmistoa.
5/5


- Whoever Brings The Night

Vuorisen Empun tekemä biisi ja valitettavasti se ei ole iskenyt tähän osoitteeseen vieläkään. Ei biisi mikään kehno ole, mutta tämän levyn kovassa tasossa se erottuu kyllä heikompana. Kitaratyöskentely ja orkesteriosuudet ovat kylläkin varsin murakat.
3.5/5


- For The Heart I Once Had

Kappaleen alku on albumin selkeästi kevyintä ja popinta osaa, mutta onneksi kertsissä sitten rysäytetään kunnolla sinfoniaorkesterin avulla. Kertosäe onkin mukavan iso ja pelastaa muuten hieman löysähkön biisin kuiville.
4-/5


- The Islander

Hietalan tekemä irlantilaistyylinen akustinen pala. Alun akustinen rumpu on mielenkiintoisen kuuloinen ja Marcon tulkinta kappaleessa sävykästä. Anette duetoi Hietalaa osassa biisiä. Mukava tasaannuttaja kaiken massiivisen vyöryn jälkeen. Lopun aaltojen ääni toimii hyvänä siltana seuraavaan biisiin ja mukava oivallus muutenkin.
4+/5


- Last Of The Wilds

Levyn rempseä instrumentaaliralli, jossa perisuomalainen kantele ja kelttisoittimet lyövät kättä sulassa sovussa. Kun sulkee silmänsä, niin voisi melkein kuvitella Keski-Maan Hobittilassa pidettävät juhlat, jossa riehaantuneet hobitit vetävät kahmalokaupalla ölssiä ja tanssivat itsensä uuvuksiin. Lopun rauhoittava kanteleosio on riipaisevan kaunis.
4+/5


- 7 Days To The Wolves

Albumin massiivisimpia vetoja. Kertosäe on ISO, sekä sinfoniaorkan ja kuorojen pauhu valtava. Biisi on jotenkin kaksijakoinen rumpali Jukka Nevalaisen tanakasti jytkyttelemän ja patarumpujen komppaaman osion toimiessa puolenvälin paikkeilla vedenjakajana kappaleen lopun vieläkin isompaan paisutteluun. Sekä Marco että Anette pääsevät loppuosassa huutamaan keuhkonsa pihalle. Monumentaallisen hieno jytistely. Tätä kun luukuttaa isolla, niin ämyrit huutaa Niveaa ja naapurit Hoosiannaa.
5/5


- Meadows Of Heaven

Viimeinen biisi alkaa hillityn kauniina balladina kasvaen minuutti minuutilta yhä suurempiin mittoihin. Kertakaikkisen hieno melodia ja Aneten upea tulkinta saavat ihokarvat pullistelemaan nahkasta läpi ja kyynelkanavatkin ovat lähellä ilmoittaa olemassaolostaan. Empun kitarasoolo on myös korviahivelevä. Kauniit lyriikat ja lopun valtaisa sinfoninen paisuttelu soul-laulajineen ja gospel-kuoroineen on lähes hurmoshenkistä kuultavaa. Todella kaunis päätös hienolle albumille.
5/5


Tämän digipackin mukana tulee myös instrumentaaliversio koko albumista. Tämä on hieno asia, sillä tuntuu, että varsinkin näistä massiivisimmista kappaleista löytyy vieläkin enemmän sävyjä instrumentaaleina. Levyn kansilehti komeine kuvituksineen on sekin aivan helvetin upea.
Kiitos ja kumarrus Nightwish!
Siinäpä sitä biisi kerrallaan arviointia ja Dark Passion Play-albumin kappaleiden keskiarvoksi näyttäisi napsahtavan likiarvo 4.37, joka pyöristettynä allekirjoittaneen asteikolla menee 4.5:een.
Siinä arvosanassa siis kiteytyy uusi alku NW:lle ja kaikkien vaiheiden jälkeen albumi on varsin hieno tuotos.

http://nightwish.com/

4.5/5

Autobotit ja Decepticonit rymistelevät

Michael Bay on nimi, jonka kuullessaan tai nähdessään tietää millaista elokuvaa on tulossa. Ohjaaja on erikoistunut ison rahan ryminöihin ja romutuksiin, ja nyt hän lataa varmaankin uransa tähän asti suurimmat rytinät. Megaryskeen nimi on Transformers ja edessä on reilut kaksi tuntia megalomaanista romutusta ja tehosterallia.
Juonikuviona on avaruuden robottien välienselvittely, jossa sivutuotteena on maapallonkin kohtalo. Pääosissa avaruusrobottien eli hyvis Autobottien ja pahis Decepticonien seassa melskaavat Shia LeBeouf ja varsin syötävän näköinen namibabe Megan Fox. Taustatukena mesoo armeijan erikoisjoukkojen kapteenina Las Vegas-sarjasta tuttu Josh Dushamel ja veteraaninäyttelijä Jon Voight viuhtoo USA:n puolustusministerinä.
Ryskettä piisaa ja romua syntyy koko rahan edestä, ja kyllähän tämän seurassa reilu kaksituntinen helposti kyrvähtää, kun vain muistaa laittaa sen kuuluisan "thinking buttonin" offille. Juonikuviossa on vähintään muikkuverkollinen aukkoja, niinkuin olettaa saattaa ja muutenkin tarina tuntuu olevan sivuseikka kaiken megarymistyksen ohessa, mutta varsinainen kohdeyleisö tästä varmasti vähät välittää.
Transformers on Michael Bayn ystäville varmaa kauraa ja muillekin paremman puutteessa, jos megarymistelypuutos iskee.

http://www.transformersmovie.com/

3+/5

Jyväskylästä jyrähtää

Suomi-metallin voittokulku senkus vaan jatkuu. Tuore lisäys tähän jatkumoon on jyväskyläläinen Ghost Brigade ja heidän debyyttirieska Guided By Fire. Synkistelevää rouhintaa ja väliin rauhallisempaakin metallista jyräystä on tarjolla kolmeksi vartiksi ja taso pitääkin kirkkaasti koko keston.
Levyn avaava Rails At The River antaa hyvän kuvan siitä mitä tuleman pitää ja lieksalaislähtöinen vokalisti Manne Ikonen vaihtaa sujuvasti melodisesta laulusta metsän petoa muistuttavaan karjuntaan. Ikosen suoritus on komeaa kuunneltavaa ja hänellä on kurkkukorinoissaan persoonallinen ote ja puhtaista osuuksista tulee kirjoittaneelle Pasi Koskisen aikainen Amorphis mieleen, mikä ei sekään ole huonompi asia. Kolmosraita Horns on rieskan eliittiä ensiluokkaisen räväköillä ja rankoilla kitarariffeillään ja Ikonenkin vetää murakasti kitapurje puoli metriä pellolla. Vitosveisu Away And Here sekoittaa mukavasti rankempaa metallista louhintaa ja rauhallisempaa synkistelyä omaten myös hienon kitaramelodian.
Ghost Brigadea on paha mennä lokeroimaan mihinkään metalligenreen, sillä niin paljon sävyjä sieltä soiton seasta putkahtelee. Itselle ainakin tulee Katatonia ja Opeth-tuntemuksia rauhallisemmista osista ja rankimmissa mätöissä olen aistivinani Insomnium-tyylisiä revittelyjä ja näissä mätöissäkin on jotain Opeth-viboja. Edellämainitut bändit nyt sattuvat kolisemaan tähän osoitteeseen muutenkin, joten asiahan on "Aaveprikaatin" kohdalta tältäkin osin mallillaan. Seiskabiisi Based On You sisältää mukavaa kosketinkilkuttelua kertsissään, joka tasapainottaakin kivasti rankkaa jyräystä. Ysizipale Autoemotive jytistelee alkupuolellaan kuin se kuuluisa Rommelin panssaridivisioona bassareiden nakuttaessa tappavaan tahtiin ja kertosäe tarttuu kupoliin kuin verenhimoinen hirvikärpänen. Biisin loppupuolen hiipivästä rouhinnasta onkin hyvä siirtyä finaaliin Deliberately, joka saattaa tumman ja kaihoisankin melodian kannattelemana, sekä sävykkäiden kosketinkilkutusten täydentämänä onnistuneen debyytin maaliin. Paras veto on säästetty osuvasti viimeiseksi, etten sanoisi.
Suositellaan tutustumaan ehdottomasti, jos melodiakylläinen rankkuutta ja maalailevan kaunistakin yhdistevä hybridikeitos uppoaa. Joka tapauksessa laatukamaa Jyväskylän suunnalta.
Hyvä, hyvä GB:n jampat!

http://www.ghostbrigade.net/

4.5/5

Ode to puolukka (Gloria Vaccinium vitis-idaea)

Punainen tuo marja, tämä rahaksi muuttuva metsän karja
jo valkenee taivaan pankko, metsässä täyttyy jos toinenkin sankko
katso kuinka poimija metsässä riehuu, ostajakin paikallaan kiehuu
tuoko perkele ruoja, taas yksi puolukan tuoja
satsin hyvän, vai kenties jo lastin mädäntyvän
puolukka tuo marja punainen sievä
tuo mulle palkaksi maksu edes lievä

Hevimpi HIM

HIM ei ole enää pop. HIM on heavy. Siinä pähkinänkuoressa päällimmäiset tuntemukset upouudesta Venus Doom-rieskasta.
Veikkaanpa, että tämä varsin selkeä tyylinmuutos tulee losauttamaan monen entiseen lovemetal-tyyliin tottuneen fanin leuat kanveesiin. Toki muutamassa biisissä on tuttuja elementtejä iskevine pop-melodioineen ja laulaja Ville Valon haikeine huokailuineen, mutta yleisilme on raskas sekä synkkä ja osin jopa doom-metalliin vivahtava. Kitaravetoisuus on lisääntynyt rutkasti ja useassa biisissä kitaristi Mikko "Linde" Lindströmin riffeissä on ihan selkeitä Black Sabbath-tuntemuksia. Kirjoittaneelle tämä ei ole yhtään huonompi juttu, sillä onhan maestro Tony Iommi taatusti aikamme legendaarisimpia heavyrock-kepittäjiä ja hänen riffeihinsä koko heavyrock kulminoituukin.
Biisejä on oikeastaan turha ryhtyä niputtamaan, mutta ehkä suurimmaksi helmeksi nousee reilu kymmenminuuttinen Sleepwalking Past Hope, jossa raskas sabbathmainen doom-riffittely yhdistettynä melankoliseen melodiaan toimii kuin se kuuluisa Pendolinon paskahuussi. Lisäksi Valon tulkinta on yllättävänkin väkevä. Biisin lopun Led Zeppelin/Doors-tyylinen trippailuosuus on sekin veikeä Valon kiljahdellessa muikeasti. Samanlaisia viboja aiheuttaa levyn finaali Cyanide Sun. Raskaasti riffitelty melankolinen balladi jyrää hienosti levyn maaliin.
Entiseen lovemetalliin tottuneille faneille kolissee parhaiten Love In Cold Blood, The Kiss Of Dawn ja Dead Lover's Lane-kappaleet, jotka ovat selkeimmin entistä HIM:iä tuttuine elementteineen, joskin näissäkin biiseissä on varsin raskaita osia.
HIM on tehnyt vuosikausiin parhaimman levynsä, ellei jopa kaikista parhaimman. Se selviää sitten useampien kuuntelujen jälkeen ja joka tapauksessa vitun toimiva tämä linjanmuutos raskaammaksi on.

http://www.heartagram.com/

4.5/5

Hämis kolme

Hämis tulee taas. Sam Raimin ohjailema Spider-Man 3 (Hämähäkkimies 3) on visuaalisesti koreaa silmänamia, mutta sisältö ontuu aika lailla. Onneksi sentään Sandman eli Hiekkamies (Thomas Hayden Church) ja New Goblin eli Uusi menninkäinen (James Franco) mesovat New Yorkin kaduilla näyttävästi Hämiksen (Tobey Maguire) ohessa ja siitä ne pointsit pääasiassa heruu. Erityisesti vankikarkuri Flint Markon metamorfoosi Hiekkamieheksi on toteutettu komeasti ja "mönjäilijä" Venom (Topher Grace) on sekin varsin vinkeä ilmestys. Naiskauneutta rainassa esittävät Kirsten Dunst ja Bryce Dallas Howard. Juoni onkin sitten melkoista huttua yrittäen kyllä pohtia syvällisiäkin raapaisten kuitenkin vain asioiden pintaa. Lisäksi monet teemat jäävät käsittelemättä loppuun.
Leffa on myös ihan liian pitkä kaksi ja puolituntisessa kestossaan. On se nyt vittu kumma, että nämä Hollywood-rainat on järjestään pakko pitkittää, vaikka ideat ei aina riittäisikään moisiin kestoihin. Tunnin lyhempänä tylsistymisaste olisi ollut paljon pienempi ja paketti paremmin kasassa. Onneksi sitä jo mainittua näyttävää toimintaa ja silmäkarkkia on mukavasti vastapainoksi, muuten olisi kyllä pistänyt leukoja repimään ja kunnolla.
Hämiksen ystäville elokuva on varma nakki ja muillekin katsomisen arvoinen muikean visuaalisuutensa ansiosta.

http://flash.sonypictures.com/movies/spiderman3/site/index.php

3/5

Kasinoryöstö kolmonen

Melkein koko Hollywoodin ykkösjoukkue on taas pistetty kasaan kasinoryöstöistä kertovassa Ocean's-leffojen uusimmassa Ocean's Thirteen-rainassa. George Clooney, Brad Pitt, Matt Damon, Andy Garcia ja Al Pacino tähdittävät keulilla tätä Steven Soderberghin tyylillä ohjastamaa ultracoolia meininkiä esittävää leffaa.
Tällä kertaa Danny Oceanin (Clooney) kipparoima eliittihuijariporukka aikoo kostaa Pacinon esittämälle kasinoporholle tämän yhdelle Oceanin tiimin jäsenelle tekemänsä sikamaisuudet ja siinä sivussa tyhjentää kasinon varat. Meno on messevän coolia ja retroileva soundtrack tukee taustalla meininkiä.
Tähtikaartin egot on saatu ihmeen hyvin pelaamaan yhteen ja varsinkin Al Pacino on uskottavan vittumainen mulkkuna kasinopomona ja muutenkin leffan draivi on ihan kohdallaan.
Kyllä tämän parissa jaksaa kaksituntisen, joskin vartin olisi voinut editoida vieläkin tiiviimmän paketin saamiseksi. Jotenkin tuntuu muutenkin, että Jenkeissä on tällä hetkellä vallalla trendi leffan keston pakottamisesta vähintään kahteen tuntiin. Anyways, oli silti ihan viihdyttävä pläjäys.

http://oceans13.warnerbros.com/

3.5/5

Tribuutti roskaelokuville

Grindhouse-leffatuplan ensimmäinen puolisko Quentin Tarantinon ohjaama Death Proof läväyttää tiskiin väkevän kunnianosoituksen amerikkalaisten Grindhouse-teattereiden b-luokan leffoille. Juonesta ei ole niinkään väliä näissä elokuvissa; pääasia, että roiskuu ja kunnolla kun rapataan.
Kurt Russell esittää Stuntman Mikeä, jolla on häijy perversio niitata modatulla muskeliautollaan hengiltä kauniita mimmejä. Russell on onnistunut valinta pääosaan kulahtaneena ja irstaan vinksahtaneena stuntmiehenä. Muutamat Russelin vinkeät ilmeilyt ovat melkoista seurattavaa ja veteraani vetää äklöpaskan osansa muutenkin mallikkaasti. Tyttöjä leffassa on näyttelemässä sankka joukko, mainittakoon vaikka Vanessa Ferlito, Rosario Dawson, Tracie Thoms ja erityismaininnan ansaitsee notkea timmimimmi Zoë Bell, joka esittää ihan itseään eli stuntnaista tehden hurjia temppuja Dodge Challengerin konepellillä. Tarantinolla on näköjään myös jonkinasteinen fetissi naisten jalkoihin ja pakaroihin, sillä sen verran pitkiä otoksia niissä viivytään, tai tiedä sitten olisiko tämäkin pastissia esikuvilleen. Vetääpä Tarantino hänkin pienehkön roolin baarimikkona alkupuolen vähän turhankin venytetyssä kapakkasessiossa. Mainittakoon vielä, että pienessä osassa voi bongata Cabin Fever ja Hostel-leffojen ohjaaja Eli Rothin.
Leffa on jaettu selkeästi kahteen osaan, joista alku on dialogivoittoinen sisältäen kyllä yhden varsin mojovan tällin ja jälkimmäinen osa on selkeästi toiminnallisempi. Elokuva sisältää kirosanakylläistä dialogia runsaan määrän ja kohtaukset ovat muutenkin varsin pitkiä. Tehokeinona on käytetty roskaelokuvia kunnioittaen niiden sisältämää rakeisuutta ja kuvahyppelyä, joka meinaa pariin otteeseen olla jo yliampuvaakin. Onneksi leffan loppupuolella sitä on vähennetty. Muutenkin Death Proofin viimeinen puolituntinen pelastaa paljon. 20-minuuttinen muskeliautoilla suoritettu takaa-ajo on ihan helvetin vauhdikasta katsottavaa ja isolohko V8:en murina on aina korvakarkkia. Väkivaltaisuusaste on myös loppupuolella jo varsin kiitettävissä lukemissa.
Onnistunut tribuutti ja lataa mukavasti odotuksia Robert Rodriguezin kipparoimalle Grindhousen kakkososalle Planet Terror.

http://www.grindhousemovie.net/

4/5

Tero Teräshermo

Jes! Tero Pitkämäki teki vihdoinkin sen mitä on jo odotettukin. Hän on keihäänheiton maailmanmestari Osakan MM-kisoista. Ja millä tavalla...voiton jo ratkettua äijä täräyttää vielä viimeisellä heitollaan kisan pisimmän heiton 90.33. Nyt voidaan viimeistään jossittelut isojen kisojen hermoiluista unohtaa.
Upea kisa ja upea voitto! Pekingistä sitten ensi vuonna lisää.