Mr. Bean Ranskassa
Mr. Bean, videokamera, Ranska ja Cannesin elokuvajuhlat. Siinä toisen pitkän Bean-elokuvan Mr. Bean's Holiday (Mr. Bean lomailee) keskeiset teemat. Bean voittaa Ranskan-matkan arvonnassa elokuvan alussa ja arvatahan saattaa, että ennenkuin Cannesiin on päästy mutkia on tullut muutama matkaan ja kohellusta ollut riittämiin. Ohjauksesta vastaa kirjoittaneelle ihan outo Steve Bendelack.
Mr. Bean eli Rowan Atkinson on hauska veikko ja mimiikka sekä naamanvääntely sujuu loistavasti. Leffa on irtosketsejä pullollaan ja itse juoni on sivuseikka, koska sitä ei välttämättä edes ole. Sanotaan nyt lyhyesti, että Beanin "tehtävänä" on päästä Cannesiin ja meren rannalle, sekä samalla toimittaa sinne elokuvakriitikko-isästään (Karel Roden) eksynyt poika (Max Baldry). Pojan eksyminenhän on yllättäen Beanin aikaansaannosta. Ja kyllähän se Bean välillä itsekin aika eksyksissä Ranskanmaalla on. Muutamat kohellukset naurattavat ihan oikeasti ja varsinkin Beanin ranskan "kielitaitoesitykset" ovat oivallisia. Leffan kliimaksissa Cannesin elokuvajuhlien kohtaus on nerokkaasti rakennettu. Kohtauksessa itsekeskeisen elokuvaohjaajan (Willem Dafoe) "taide-elokuva" saa osakseen reipasta Beanin editointia. Perkeleen osuva napakymppikuitti kaikille näille itseään edistyksellisinä pitäville taidepaskaleffojen ohjaajille ja niitä vielä katsomaan pystyville. Näin se homma etenee!
Tämä toinen Bean-leffa on hauska Atkinsonin varaan laskettu hupailu, jonka muutamat oivalliset sketsit pitävät pinnalla. Ensimmäiseen Bean-elokuvaan verrattuna tässä uudessa oli paljon vähemmän dialogia ja Atkinsonin mimiikka ja irvistely ovat pääosassa.
Jotenkin kuitenkin tuntuu, että Mr. Bean on enemmän kotonaan tv-sarjan sketseissä, mihin hahmo alunperin tarkoitettiinkin.
3+/5 .
tiistaina, toukokuuta 29, 2007
Ei mitään enkeleitä enkeleiden kaupungissa
Los Angelesin ja Meksikonkin maisemiin sijoittuva draama Harsh Times ohjaajana David Ayer räväyttää silmillemme tylyn kuvauksen kahden kaveruksen työnetsinnästä ja siihen liittyvistä tapahtumista Los Angelesin vaarallisilla kaduilla.
Pääosissa armeijan ex-rangerina Jim Luther Davisina Christian Bale ja hänen vähemmän kahelina lapsuudenystävänään Mike Alonzona näyttelee Freddy Rodriguez. Bale varastaa shown elokuvassa mieleltään järkkyvänä ja hullun lailla meuhkaavana ex-rangerina, joka kärsii sodan aiheuttamista painajaisista ja yrittää saada armeijan jälkeen valtion hommista työtä, sekä viedä köyhistä oloista olevan meksikolaisen tyttöystävänsä (Tammy Trull) vihille. Rodriguezin esittämällä kaverilla on pääosin samat ongelmat, mutta hänen tyttöystävänsä (Eva Longoria) on menestyvä lakinainen, joka luo hieman paremman pohjan hänen maailmalleen.
Leffa näyttää armottomalla tavalla, miten Balen esittämä henkilö toinen toistaan seuraavien pettymysten jälkeen alkaa kokea toden teolla sotatraumojaan ja miten hän ajautuu hyvästä tahdostaankin huolimatta siihen, mihin hänet on koulutettu ja missä hän on paras eli tappamiseen. Rodriguezin esittämä kaveri yrittää parhaansa mukaan roikkua Balen hahmon yhä hullummiksi äityvissä tempauksissa mukana ja pyrkien samalla säilyttämään suhteensa omaan rakastettuunsa.
Harsh Times on rankka sekä väkivaltainen leffa ja siinä kiroillaankin varmaan eniten sitten Deadwood-sarjan, joten tiukkapipot yms. kukkahattumummelit saavat siitä takuuvarmasti näppyjä. Muille rankan ja hyvinnäytellyn draaman ystäville se on nannaa.
Christian Bale pääosassa tekee yhden uransa vaikuttavimmista rooleista ja osoittaa hallitsevansa tällaisenkin varsin ankaran roolin.
4/5 .
Los Angelesin ja Meksikonkin maisemiin sijoittuva draama Harsh Times ohjaajana David Ayer räväyttää silmillemme tylyn kuvauksen kahden kaveruksen työnetsinnästä ja siihen liittyvistä tapahtumista Los Angelesin vaarallisilla kaduilla.
Pääosissa armeijan ex-rangerina Jim Luther Davisina Christian Bale ja hänen vähemmän kahelina lapsuudenystävänään Mike Alonzona näyttelee Freddy Rodriguez. Bale varastaa shown elokuvassa mieleltään järkkyvänä ja hullun lailla meuhkaavana ex-rangerina, joka kärsii sodan aiheuttamista painajaisista ja yrittää saada armeijan jälkeen valtion hommista työtä, sekä viedä köyhistä oloista olevan meksikolaisen tyttöystävänsä (Tammy Trull) vihille. Rodriguezin esittämällä kaverilla on pääosin samat ongelmat, mutta hänen tyttöystävänsä (Eva Longoria) on menestyvä lakinainen, joka luo hieman paremman pohjan hänen maailmalleen.
Leffa näyttää armottomalla tavalla, miten Balen esittämä henkilö toinen toistaan seuraavien pettymysten jälkeen alkaa kokea toden teolla sotatraumojaan ja miten hän ajautuu hyvästä tahdostaankin huolimatta siihen, mihin hänet on koulutettu ja missä hän on paras eli tappamiseen. Rodriguezin esittämä kaveri yrittää parhaansa mukaan roikkua Balen hahmon yhä hullummiksi äityvissä tempauksissa mukana ja pyrkien samalla säilyttämään suhteensa omaan rakastettuunsa.
Harsh Times on rankka sekä väkivaltainen leffa ja siinä kiroillaankin varmaan eniten sitten Deadwood-sarjan, joten tiukkapipot yms. kukkahattumummelit saavat siitä takuuvarmasti näppyjä. Muille rankan ja hyvinnäytellyn draaman ystäville se on nannaa.
Christian Bale pääosassa tekee yhden uransa vaikuttavimmista rooleista ja osoittaa hallitsevansa tällaisenkin varsin ankaran roolin.
4/5 .
perjantaina, toukokuuta 25, 2007
Uusi aikakausi
Kaikkihan me vähintään ameeban ÄO:llä varustetut varmasti huomasimme (poislukien ne mielestään kai paremmalla ÄO:llä ja taiteellisella näkemyksellä varustetut, joita ei vaan kiinnosta, kirj. huom.), että Suomen ja Kiteen suurin metallilähettiläs Nightwish esitteli eilen uuden laulajan (Anette Olzon aka Anette Blyckert) ja käänsi uuden sivun urallaan. Samalla julkaistaan uusi ja odotettu nettisingle Eva, joka on laulajan debyytti NW:n keulilla.
Eva-kappale esittelee meille kuulaan ja vahvan äänen omaavan ruotsalaisen naislaulajan, joka jo tämän esityksen perusteella tulee täyttämään Tarja Turusen jättämän tontin kirkkaasti, vaikka eri äänitaajuuksilla toimiikin. Olzonin ääni on sanotaanko rokkimaisen voimakas siinä kun Turusen on oopperamaisen kova. Ja sehän nyt oli jo itsestään selvää, ettei tähän kokoonpanoon millään "wannabe Tarja" -tusinakiekujalla olisikaan ollut sijaa.
Musiikillisesti kappale on tutunoloisen kaihoisa NW-balladi, jossa biisi kasvaa suuriin mittoihin loppua kohden klassisten soittimien velloessa jylhästi taustalla. Mainittavan arvoinen on myös Emppu Vuorisen kitarasoolo, joka on riipaisevan kaunis.
Nyt vaan odottamaan syksyllä julkaistavaa uutta albumia...odotukset on jo nyt huikeat.
Singlelle 4.5/5 .
Kaikkihan me vähintään ameeban ÄO:llä varustetut varmasti huomasimme (poislukien ne mielestään kai paremmalla ÄO:llä ja taiteellisella näkemyksellä varustetut, joita ei vaan kiinnosta, kirj. huom.), että Suomen ja Kiteen suurin metallilähettiläs Nightwish esitteli eilen uuden laulajan (Anette Olzon aka Anette Blyckert) ja käänsi uuden sivun urallaan. Samalla julkaistaan uusi ja odotettu nettisingle Eva, joka on laulajan debyytti NW:n keulilla.
Eva-kappale esittelee meille kuulaan ja vahvan äänen omaavan ruotsalaisen naislaulajan, joka jo tämän esityksen perusteella tulee täyttämään Tarja Turusen jättämän tontin kirkkaasti, vaikka eri äänitaajuuksilla toimiikin. Olzonin ääni on sanotaanko rokkimaisen voimakas siinä kun Turusen on oopperamaisen kova. Ja sehän nyt oli jo itsestään selvää, ettei tähän kokoonpanoon millään "wannabe Tarja" -tusinakiekujalla olisikaan ollut sijaa.
Musiikillisesti kappale on tutunoloisen kaihoisa NW-balladi, jossa biisi kasvaa suuriin mittoihin loppua kohden klassisten soittimien velloessa jylhästi taustalla. Mainittavan arvoinen on myös Emppu Vuorisen kitarasoolo, joka on riipaisevan kaunis.
Nyt vaan odottamaan syksyllä julkaistavaa uutta albumia...odotukset on jo nyt huikeat.
Singlelle 4.5/5 .
torstaina, toukokuuta 24, 2007
Hevi-Arin debyytti
Aika vikkelästi tämän kevään Idols-voittaja Ari Koivunen sai julkaistua esikoisalbuminsa Fuel For The Fire. Tuntuukin hieman, että onkohan tullut liikaa kiirehdittyä lätyn kanssa, sillä osa biiseistä kuullostaa varsin keskinkertaisilta, vaikka biisejä onkin ollut väsäämässä valtakunnan metalliaatelisia. Joukkoon mahtuu toki muutamia ihan oikeita heavyrock-helmiä, mutta nämä muutamat keskitason "hilipatihippatusinalätkyttelyt" tiputtavat valitettavasti albumin tasoa.
"Iso-A" on oikeasti perkeleen hyvä laulaja ja levyn keskitempoisissa, sekä hitaissa vedoissa hänen hienon äänensä nyanssit pääsevät oikeuksiinsa, toisin kuin näissä jo edellämainituissa tilulilu-hölkissä, joissa homma meinaa mennä vähän huutamisen puolelle. Näitä toimivia biisejä on onneksi sen verran, että kyllä levy selvästi plussan puolelle rapsahtaa ja debyytiksi se on ihan oivallinen. Koivusen bändi on sekin selvästi ammattiporukkaa ja soitto kulkeekin kuin tavarajuna.
Tarkemmin tutkaillessa albumin materiaalista pomppaavat selkeästi esiin nimibiisi Fuel For The Fire, slovari Angels Are Calling, 7. kappale Our Beast ja ysibiisi Stay True. Angels Are Calling on Our Beast-kappaleen kanssa aivan ehdotonta eliittiä levyllä ja Koivunen tulkitsee nämä biisit hurjalla otteella ja asenteella. Varsinkin slovariin Angels Are Calling Koivunen lataa huikeaa tulkintaa ja biisi laittaa ihon kananlihalle tunnelmallaan. Our Beast-kipale on sitten kuin suoraan heavyrockin ohjekirjasta; raskas keskitempoinen bändin poljento yhdistettynä Koivusen monipuoliseen tulkintaan ja kertosäkeen hurjaan suoritukseen. Perkele tällaista kamaa kun olisi ollut enemmän, niin kevyesti olisi kiitettävä albumille napsahtanut. Kuriositeettina muuten mainittakoon albumin päättävä Kirka-cover Hetki lyö -Beat The Clock-. Koivusen versio on varsin hämmentävä kokemus; miksi tämä huikea klassikko on pitänyt mennä latistamaan tusinatyylisillä tuplabassarilätkytyksillä. Ymmärrän kyllä, että omaa versiota on varmaan haettu, mutta ei nyt perkele ihan näin.
Idols-voittaja Ari Koivunen on tehnyt hevilevyn, jossa muutamat helmibiisit pelastavat sen metallimusiikin "I've heard this thousand times" -suosta ja seuraavalla rieskalla voikin odottaa jo sitä kiitettävää julkaisua.
3+/5 .
Aika vikkelästi tämän kevään Idols-voittaja Ari Koivunen sai julkaistua esikoisalbuminsa Fuel For The Fire. Tuntuukin hieman, että onkohan tullut liikaa kiirehdittyä lätyn kanssa, sillä osa biiseistä kuullostaa varsin keskinkertaisilta, vaikka biisejä onkin ollut väsäämässä valtakunnan metalliaatelisia. Joukkoon mahtuu toki muutamia ihan oikeita heavyrock-helmiä, mutta nämä muutamat keskitason "hilipatihippatusinalätkyttelyt" tiputtavat valitettavasti albumin tasoa.
"Iso-A" on oikeasti perkeleen hyvä laulaja ja levyn keskitempoisissa, sekä hitaissa vedoissa hänen hienon äänensä nyanssit pääsevät oikeuksiinsa, toisin kuin näissä jo edellämainituissa tilulilu-hölkissä, joissa homma meinaa mennä vähän huutamisen puolelle. Näitä toimivia biisejä on onneksi sen verran, että kyllä levy selvästi plussan puolelle rapsahtaa ja debyytiksi se on ihan oivallinen. Koivusen bändi on sekin selvästi ammattiporukkaa ja soitto kulkeekin kuin tavarajuna.
Tarkemmin tutkaillessa albumin materiaalista pomppaavat selkeästi esiin nimibiisi Fuel For The Fire, slovari Angels Are Calling, 7. kappale Our Beast ja ysibiisi Stay True. Angels Are Calling on Our Beast-kappaleen kanssa aivan ehdotonta eliittiä levyllä ja Koivunen tulkitsee nämä biisit hurjalla otteella ja asenteella. Varsinkin slovariin Angels Are Calling Koivunen lataa huikeaa tulkintaa ja biisi laittaa ihon kananlihalle tunnelmallaan. Our Beast-kipale on sitten kuin suoraan heavyrockin ohjekirjasta; raskas keskitempoinen bändin poljento yhdistettynä Koivusen monipuoliseen tulkintaan ja kertosäkeen hurjaan suoritukseen. Perkele tällaista kamaa kun olisi ollut enemmän, niin kevyesti olisi kiitettävä albumille napsahtanut. Kuriositeettina muuten mainittakoon albumin päättävä Kirka-cover Hetki lyö -Beat The Clock-. Koivusen versio on varsin hämmentävä kokemus; miksi tämä huikea klassikko on pitänyt mennä latistamaan tusinatyylisillä tuplabassarilätkytyksillä. Ymmärrän kyllä, että omaa versiota on varmaan haettu, mutta ei nyt perkele ihan näin.
Idols-voittaja Ari Koivunen on tehnyt hevilevyn, jossa muutamat helmibiisit pelastavat sen metallimusiikin "I've heard this thousand times" -suosta ja seuraavalla rieskalla voikin odottaa jo sitä kiitettävää julkaisua.
3+/5 .
keskiviikkona, toukokuuta 23, 2007
Uudistunut Sonata Arctica
Tempoa tiputettu reippaasti ja biisit koukeroisempia kuin ennen. Siinä päällimmäiset vaikutelmat Suomen ja Kemin melometallistien Sonata Arctican uudesta ja veikkaanpa, että hartaastikin odotetusta Unia -albumista.
Mediassa kuhistiin jo keväällä ennakkoon, että SA:n uutuuslevy tulee sisältämään erilaista materiaalia mihin on totuttu ja kyllähän se asia pitkälti näin on. Ainoastaan levyn aloittavat kappaleet eli In Black And White ja sinkkuna jo julkaistu Paid In Full sekä slovarit Under Your Tree ja Good Enough Is Good Enough ovat sitä entistä ja tuttua Sonata -osastoa. Muu materiaali on paljon kimurantimpaa ja keskitempoista progressiivista metallia ja tämä tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Allekirjoittaneelle tämä tyylimuutos on tervetullut asia ja olen odottanutkin tätä tapahtuvaksi.
Uuden materiaalin helmiä kirjoittaneelle ovat eeppisimmät ja progemmat kappaleet kuten 6. biisi Caleb, 8. kappale My Dream's But A Drop Of Fuel For A Nightmare ja 11. zipale Fly With The Black Swan. Biiseissä on koukkuja pilvin pimein ja ne kestävät kuuntelua jo niidenkin takia. Caleb -kappaleessa ja seiskabiisissä The Vice olen aistivinani selkeitä legendaarisen Queen -yhtyeen vaikutteita kuoro-osuuksissa ja sehän on vaan plussaa. Neloskipale It Won't Fade on mukava risteymä vanhemmasta sekä tästä uudesta SA:n materiaalista ja varsinkin laulaja Tony Kakon tulkinta on kappaleessa väkevää. Tuntuu myös, että kosketinsoittaja Henrik Klingenberg on tällä uutuudella aikaisempaa enemmän esillä ja taitava näppäilijähän äijä on.
Ensikuunteluilla monelle varmasti ristiriitainen levy, joka kuitenkin selkeytyy useilla kuunteluilla ja tällä albumilla bändi saanee uusia faneja ja saattaa menettää entiseen tuplabassaritykytykseen tottuneita fanejaan. Kirjoittaneelle tämä uudistuminen toimii ja levy kiipeää korkealle paikalle Sonata Arctican julkaisuissa, ellei jopa sinne ihan ylimmälle paikalle.
Näin se homma etenee.
4.5/5 .
Tempoa tiputettu reippaasti ja biisit koukeroisempia kuin ennen. Siinä päällimmäiset vaikutelmat Suomen ja Kemin melometallistien Sonata Arctican uudesta ja veikkaanpa, että hartaastikin odotetusta Unia -albumista.
Mediassa kuhistiin jo keväällä ennakkoon, että SA:n uutuuslevy tulee sisältämään erilaista materiaalia mihin on totuttu ja kyllähän se asia pitkälti näin on. Ainoastaan levyn aloittavat kappaleet eli In Black And White ja sinkkuna jo julkaistu Paid In Full sekä slovarit Under Your Tree ja Good Enough Is Good Enough ovat sitä entistä ja tuttua Sonata -osastoa. Muu materiaali on paljon kimurantimpaa ja keskitempoista progressiivista metallia ja tämä tulee varmasti jakamaan mielipiteitä. Allekirjoittaneelle tämä tyylimuutos on tervetullut asia ja olen odottanutkin tätä tapahtuvaksi.
Uuden materiaalin helmiä kirjoittaneelle ovat eeppisimmät ja progemmat kappaleet kuten 6. biisi Caleb, 8. kappale My Dream's But A Drop Of Fuel For A Nightmare ja 11. zipale Fly With The Black Swan. Biiseissä on koukkuja pilvin pimein ja ne kestävät kuuntelua jo niidenkin takia. Caleb -kappaleessa ja seiskabiisissä The Vice olen aistivinani selkeitä legendaarisen Queen -yhtyeen vaikutteita kuoro-osuuksissa ja sehän on vaan plussaa. Neloskipale It Won't Fade on mukava risteymä vanhemmasta sekä tästä uudesta SA:n materiaalista ja varsinkin laulaja Tony Kakon tulkinta on kappaleessa väkevää. Tuntuu myös, että kosketinsoittaja Henrik Klingenberg on tällä uutuudella aikaisempaa enemmän esillä ja taitava näppäilijähän äijä on.
Ensikuunteluilla monelle varmasti ristiriitainen levy, joka kuitenkin selkeytyy useilla kuunteluilla ja tällä albumilla bändi saanee uusia faneja ja saattaa menettää entiseen tuplabassaritykytykseen tottuneita fanejaan. Kirjoittaneelle tämä uudistuminen toimii ja levy kiipeää korkealle paikalle Sonata Arctican julkaisuissa, ellei jopa sinne ihan ylimmälle paikalle.
Näin se homma etenee.
4.5/5 .
maanantaina, toukokuuta 21, 2007
40 -vuotisjuhlajulkaisu á la The Doors
Jeps. Pukkaa vaihteeksi uutta kokoelmaa legendaariselta The Doors -yhtyeeltä. Itsekin joitain näistä kokoelmista ennestään omistan ja tämä uusin kantaa nimeä The Very Best Of The Doors - 40th Anniversary. "Liskokuningas" laulaja Jim Morrison, kosketinsoittaja Ray Manzarek, kitaristi Robby Krieger ja rumpali John Densmore olivat taatusti yksiä 1960 -luvun lopun ja 1970 -luvun alun populaarikulttuurin tunnetuimpia nimiä ja kyllähän he tekivät sen verran historiallista musiikkia, että kai sille vielä yhden kokoelman suo.
Kokoelman biisit ovat tuttuja Doorsin suuria hittejä eli esim. Break On Through (To The Other Side), Light My Fire, The End ja Roadhouse Blues löytyvät itseoikeutetusti albumilta. Erikoisuuksina ovat sitten Doorsin "hovimiksaaja" Bruce Botnickin 40 -vuotisjuhlaversiot Love Her Madly, Riders Of The Storm, Orange County Suite, L.A. Woman ja Changeling -biiseistä. Noh, eivät nämä uudet miksaukset kuitenkaan kauheasti uusia ulottuvuuksia tuo näihin jo ennestään upeisiin klassikoihin, mutta ajavat kyllä asiansa tälläisella juhlavuosikokoelmalla.
Kokonaisuutena kokoelma on huikeaa The Doors -laatua ja bändin ystäville tutut hitit löytyvät, ja eiköhän se jalka ala väkisinkin vipattaa tahtiin, kun vaikkapa L.A. Woman, Riders On The Storm ja Roadhouse Blues pärähtävät liikkeelle. Ja jos nyt maailmasta sattuisi vielä löytymään joku ns. "pullossa elänyt", ettei The Doorsin tuotantoa tunne, niin tässä on oiva 34:n kappaleen levy tutustua :-)
"-Is everybody in? The ceremony is about to begin-" -Jim Morrison-
5/5 .
Jeps. Pukkaa vaihteeksi uutta kokoelmaa legendaariselta The Doors -yhtyeeltä. Itsekin joitain näistä kokoelmista ennestään omistan ja tämä uusin kantaa nimeä The Very Best Of The Doors - 40th Anniversary. "Liskokuningas" laulaja Jim Morrison, kosketinsoittaja Ray Manzarek, kitaristi Robby Krieger ja rumpali John Densmore olivat taatusti yksiä 1960 -luvun lopun ja 1970 -luvun alun populaarikulttuurin tunnetuimpia nimiä ja kyllähän he tekivät sen verran historiallista musiikkia, että kai sille vielä yhden kokoelman suo.
Kokoelman biisit ovat tuttuja Doorsin suuria hittejä eli esim. Break On Through (To The Other Side), Light My Fire, The End ja Roadhouse Blues löytyvät itseoikeutetusti albumilta. Erikoisuuksina ovat sitten Doorsin "hovimiksaaja" Bruce Botnickin 40 -vuotisjuhlaversiot Love Her Madly, Riders Of The Storm, Orange County Suite, L.A. Woman ja Changeling -biiseistä. Noh, eivät nämä uudet miksaukset kuitenkaan kauheasti uusia ulottuvuuksia tuo näihin jo ennestään upeisiin klassikoihin, mutta ajavat kyllä asiansa tälläisella juhlavuosikokoelmalla.
Kokonaisuutena kokoelma on huikeaa The Doors -laatua ja bändin ystäville tutut hitit löytyvät, ja eiköhän se jalka ala väkisinkin vipattaa tahtiin, kun vaikkapa L.A. Woman, Riders On The Storm ja Roadhouse Blues pärähtävät liikkeelle. Ja jos nyt maailmasta sattuisi vielä löytymään joku ns. "pullossa elänyt", ettei The Doorsin tuotantoa tunne, niin tässä on oiva 34:n kappaleen levy tutustua :-)
"-Is everybody in? The ceremony is about to begin-" -Jim Morrison-
5/5 .
perjantaina, toukokuuta 18, 2007
"Juutaspappi" Japanissa
"The Priest is back!" karjuu Rob Halford tokiolaisyleisölle Budokan -hallissa Judas Priestin Rising In The East DVD:n alussa. Ja eipä totta mooses turhia huutelekaan. Bändi on yli 30:n vuoden jälkeenkin hurjassa iskussa lavalla. Laulaja Halford karjuu ja kirkuu kuin "sirkkeliin työnnettävä" ja kitaristikaksikko Glenn Tipton & K.K. Downing jyräävät messevästi tunnettuja riffejään. Myös teräviä vuorottelusooloja kuullaan ohessa. Komppiryhmä basisti Ian Hill ja rumpali Scott Travis pitävät rytmipuolen tiukasti kasassa ja innostuupa Travis väliin näyttävästi kikkailemaan rumpukalikoillaan.
Tokiolaisyleisö saa kuullakseen sellaisen kavalkadin heavymetallin helmiä, että oksat pois...vai mitäs sanotte, kun settilistalta löytyy esim. Electric Eye, The Ripper, Breaking The Law, Diamonds And Rust, Victim Of Changes, Painkiller ja You've Got Another Thing Coming. Ja siinä on vain osa klassikoista kaksituntiselta keikalta ja jokainen biisi pistää jalan vispaamaan ja nyrkin takomaan ilmaa. Halford tekee myös perinteisen Harley Davidson -sisääntulon Hell Bent For Leather -biisiin, joka ei voi olla hieman huvittamatta. Ai miksikö...no miettikääpä sitä ;-)
Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen livedvd ja sanoisinpa, että jokaisen hevimetallista diggaavan kannattaisi katsoa tämä jo senkin takia, miten kovassa iskussa voi jo vuonna 1974 ensilevynsä julkaissut metallibändi olla.
The Priest is really back!
4.5/5 .
"The Priest is back!" karjuu Rob Halford tokiolaisyleisölle Budokan -hallissa Judas Priestin Rising In The East DVD:n alussa. Ja eipä totta mooses turhia huutelekaan. Bändi on yli 30:n vuoden jälkeenkin hurjassa iskussa lavalla. Laulaja Halford karjuu ja kirkuu kuin "sirkkeliin työnnettävä" ja kitaristikaksikko Glenn Tipton & K.K. Downing jyräävät messevästi tunnettuja riffejään. Myös teräviä vuorottelusooloja kuullaan ohessa. Komppiryhmä basisti Ian Hill ja rumpali Scott Travis pitävät rytmipuolen tiukasti kasassa ja innostuupa Travis väliin näyttävästi kikkailemaan rumpukalikoillaan.
Tokiolaisyleisö saa kuullakseen sellaisen kavalkadin heavymetallin helmiä, että oksat pois...vai mitäs sanotte, kun settilistalta löytyy esim. Electric Eye, The Ripper, Breaking The Law, Diamonds And Rust, Victim Of Changes, Painkiller ja You've Got Another Thing Coming. Ja siinä on vain osa klassikoista kaksituntiselta keikalta ja jokainen biisi pistää jalan vispaamaan ja nyrkin takomaan ilmaa. Halford tekee myös perinteisen Harley Davidson -sisääntulon Hell Bent For Leather -biisiin, joka ei voi olla hieman huvittamatta. Ai miksikö...no miettikääpä sitä ;-)
Ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen livedvd ja sanoisinpa, että jokaisen hevimetallista diggaavan kannattaisi katsoa tämä jo senkin takia, miten kovassa iskussa voi jo vuonna 1974 ensilevynsä julkaissut metallibändi olla.
The Priest is really back!
4.5/5 .
maanantaina, toukokuuta 14, 2007
Venäläinen mörkötorppa
Taas kauhuelokuvaa...tällä kertaa ei kuitenkaan mitään tavanomaista amerikkalaista tusinascheissea, vaan espanjalaisen Nacho Cerdán esikoispitkä The Abandoned (aka Los Abandonados). Kauhutarinan päähenkilönä keski-ikäistyvä amerikkalaistunut venäläistaustainen nainen Marie (Anastasia Hille), joka lähtee selvittämään syntyperäänsä perintönä saamaansa taloon Venäjän korpeen. Toisessa pääosassa venäläismies Nicolaina Karel Roden, joka ainakin itselleni oli tuttu vinksahtaneesta gangsterin roolistaan viime vuoden hurjassa toimintapätkässä Running Scared.
The Abandoned alkoi varsin lupaavasti ja puolen tunnin paikkeilla oli allekirjoittanut jo pariin otteeseen mennyt kananlihalle hyytävistä shokeista ja tunnelmasta. Vahinko vain, että leffan loppua kohden meno alkoikin jo olla kauhuleffoista tuttuakin tutumpaa äänillä säikyttelyä ja itse tarina alkoi hieman vesittyä. Parit mehevät shokit napsahti vielä loppuosalle ja ahdistavasta tunnelmasta muutenkin pisteet. Enpä muista ennen katsoneeni espanjalaisohjattua kauhua, joten kai se vaihtelukin virkistää.
3/5 .
Taas kauhuelokuvaa...tällä kertaa ei kuitenkaan mitään tavanomaista amerikkalaista tusinascheissea, vaan espanjalaisen Nacho Cerdán esikoispitkä The Abandoned (aka Los Abandonados). Kauhutarinan päähenkilönä keski-ikäistyvä amerikkalaistunut venäläistaustainen nainen Marie (Anastasia Hille), joka lähtee selvittämään syntyperäänsä perintönä saamaansa taloon Venäjän korpeen. Toisessa pääosassa venäläismies Nicolaina Karel Roden, joka ainakin itselleni oli tuttu vinksahtaneesta gangsterin roolistaan viime vuoden hurjassa toimintapätkässä Running Scared.
The Abandoned alkoi varsin lupaavasti ja puolen tunnin paikkeilla oli allekirjoittanut jo pariin otteeseen mennyt kananlihalle hyytävistä shokeista ja tunnelmasta. Vahinko vain, että leffan loppua kohden meno alkoikin jo olla kauhuleffoista tuttuakin tutumpaa äänillä säikyttelyä ja itse tarina alkoi hieman vesittyä. Parit mehevät shokit napsahti vielä loppuosalle ja ahdistavasta tunnelmasta muutenkin pisteet. Enpä muista ennen katsoneeni espanjalaisohjattua kauhua, joten kai se vaihtelukin virkistää.
3/5 .
Hurmehuumoria Britanniasta
Dodiih. Sattuipas pitkästä aikaa eteen kauhukomedia, joka sai aikaan parit ihan aidot hihitykset kohkaamisellaan. Kyseessä brittiläinen Severance (Verisempi viikonloppu) ohjaajan pallilla Christopher Smith.
Elokuva kertoo brittiläisestä asefirman myyntiporukasta, joka lähtee Unkariin metsämökille tiimihenkeä kohottamaan. No arvatahan saattaa, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan, vaan jo menomatkalla alkaa ongelmia kasaantua. Metsässä näet väijyskelee häijyjä asemiehiä, jotka nerokkain ansoin ja muilla ilkeillä keinoilla saattavat satimeen myyntiporukkaa. Huumoria viljellään runsaasti ja varsin oivaltavia telomisia esiintyy reippaasti. Mielleyhtymiä tuleekin sellaisiin splatter-komedian merkkipaaluihin kuin Braindead, Shaun Of The Dead ja Undead, vaikkei ihan näiden tasolle päästäkään. Gorea ja roisia väkivaltaa on siis runsaasti, joskin joissain kohtauksissa tuntuu ohjaajalla olleen hukassa, että tehdäänkö tässä nyt puhdasta kauhua vai huumoria. Näyttelijäkaarti on pätevää brittilaatua ja varsinkin Danny Dyer ja Laura Harris ns. pääparina vetävät roolinsa mehevästi.
Suositellaan huumoripitoisen goren ystäville. Tiukkapipot ja kukkahattutädit älkööt vaivautuko :-)
3+/5 .
Dodiih. Sattuipas pitkästä aikaa eteen kauhukomedia, joka sai aikaan parit ihan aidot hihitykset kohkaamisellaan. Kyseessä brittiläinen Severance (Verisempi viikonloppu) ohjaajan pallilla Christopher Smith.
Elokuva kertoo brittiläisestä asefirman myyntiporukasta, joka lähtee Unkariin metsämökille tiimihenkeä kohottamaan. No arvatahan saattaa, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan, vaan jo menomatkalla alkaa ongelmia kasaantua. Metsässä näet väijyskelee häijyjä asemiehiä, jotka nerokkain ansoin ja muilla ilkeillä keinoilla saattavat satimeen myyntiporukkaa. Huumoria viljellään runsaasti ja varsin oivaltavia telomisia esiintyy reippaasti. Mielleyhtymiä tuleekin sellaisiin splatter-komedian merkkipaaluihin kuin Braindead, Shaun Of The Dead ja Undead, vaikkei ihan näiden tasolle päästäkään. Gorea ja roisia väkivaltaa on siis runsaasti, joskin joissain kohtauksissa tuntuu ohjaajalla olleen hukassa, että tehdäänkö tässä nyt puhdasta kauhua vai huumoria. Näyttelijäkaarti on pätevää brittilaatua ja varsinkin Danny Dyer ja Laura Harris ns. pääparina vetävät roolinsa mehevästi.
Suositellaan huumoripitoisen goren ystäville. Tiukkapipot ja kukkahattutädit älkööt vaivautuko :-)
3+/5 .
sunnuntai, toukokuuta 13, 2007
Hopee ei oo häpee
Kanada - Suomi 4-2
Noh, pataan tuli sitten Kanadalta MM -jääkiekon finaalissa ja vaikka nyt jonkin verran vituttaakin, niin eiköhän se lätkäjoukkueen saavutus siitä taas kirkastu ajan kanssa. Harva kumminkaan edes etukäteen uskoi, että Suomi menisi näinkin pitkälle, joten iso kiitos Leijonille taistellusta hopeasta.
Ensi vuonna sitten uutta matoa koukkuun.
Kanada - Suomi 4-2
Noh, pataan tuli sitten Kanadalta MM -jääkiekon finaalissa ja vaikka nyt jonkin verran vituttaakin, niin eiköhän se lätkäjoukkueen saavutus siitä taas kirkastu ajan kanssa. Harva kumminkaan edes etukäteen uskoi, että Suomi menisi näinkin pitkälle, joten iso kiitos Leijonille taistellusta hopeasta.
Ensi vuonna sitten uutta matoa koukkuun.
lauantaina, toukokuuta 12, 2007
Sankarit Lehtonen ja Koivu
Venäjä - Suomi ja. 1-2
Jeejee!! Suomi jatkaa hienoa etenemistä MM -lätkän loppumatseissa. Ennakkoon koko turnauksen ylivoimainen suosikki isäntämaa Venäjä pysähtyi välierässä veskari Kari Lehtoseen ja Mikko Koivun jatkoajalla väkisin punnertamaan tahtomaaliin. Myös koko joukkue oli terävöittänyt viisikkopeliä ja ennenkaikkea tiivistänyt puolustusta, eikä edellisen USA -pelin "avoimista ovista" ollut enää tietoakaan.
Upea matsi ja osoitus mitä tarkoittaa suomalainen taistelu, perkele! Nyt nautitaan hetki tästä ja huomenna uusi hurmos päälle finaalissa...se on ihan sama kumpi toisesta välierästä Kanada - Ruotsi tulee vastaan.
Hyvä Suomi!
Venäjä - Suomi ja. 1-2
Jeejee!! Suomi jatkaa hienoa etenemistä MM -lätkän loppumatseissa. Ennakkoon koko turnauksen ylivoimainen suosikki isäntämaa Venäjä pysähtyi välierässä veskari Kari Lehtoseen ja Mikko Koivun jatkoajalla väkisin punnertamaan tahtomaaliin. Myös koko joukkue oli terävöittänyt viisikkopeliä ja ennenkaikkea tiivistänyt puolustusta, eikä edellisen USA -pelin "avoimista ovista" ollut enää tietoakaan.
Upea matsi ja osoitus mitä tarkoittaa suomalainen taistelu, perkele! Nyt nautitaan hetki tästä ja huomenna uusi hurmos päälle finaalissa...se on ihan sama kumpi toisesta välierästä Kanada - Ruotsi tulee vastaan.
Hyvä Suomi!
torstaina, toukokuuta 10, 2007
Lehtisen ylämummo
USA - Suomi rl. 4-5
Jumalauta mikä jääkiekkopeli! Tunnustan, että en enemmälti diggaa lätkää katsella, mutta kyllä nämä MM -pudotuspelit aina jaksaa sytyttää. Kerrankin näin päin, että Suomi voittaa rankkarit MM-jääkiekossa. Ratkaisijana rangaistuslaukauskilpailussa vanha kettu Jere Lehtinen helkkarin komealla yläpesäkudilla. Suomen veskari Kari Lehtonen oli toinen huippuonnistuja tässä matsissa, sillä yhtään rankkaria ei taakse mennyt.
Kaikkihan on tottakai vielä kesken mestaruustaistossa ja vaarallinen Venäjä tulee vastaan välierässä, mutta on se vaan perkele kerrankin hienoa nähdä, että Suomi voittaa lätkäpelin rankkareissa.
Tästä on hyvä jatkaa, mutta toivon vielä terävyyttä viisikkopeliin loppumatseissa ;-)
USA - Suomi rl. 4-5
Jumalauta mikä jääkiekkopeli! Tunnustan, että en enemmälti diggaa lätkää katsella, mutta kyllä nämä MM -pudotuspelit aina jaksaa sytyttää. Kerrankin näin päin, että Suomi voittaa rankkarit MM-jääkiekossa. Ratkaisijana rangaistuslaukauskilpailussa vanha kettu Jere Lehtinen helkkarin komealla yläpesäkudilla. Suomen veskari Kari Lehtonen oli toinen huippuonnistuja tässä matsissa, sillä yhtään rankkaria ei taakse mennyt.
Kaikkihan on tottakai vielä kesken mestaruustaistossa ja vaarallinen Venäjä tulee vastaan välierässä, mutta on se vaan perkele kerrankin hienoa nähdä, että Suomi voittaa lätkäpelin rankkareissa.
Tästä on hyvä jatkaa, mutta toivon vielä terävyyttä viisikkopeliin loppumatseissa ;-)
tiistaina, toukokuuta 08, 2007
Timakka palkkionmetsästäjämimmi
Yhym..näköjään Tony Scott -vaihe iskenyt päälle, kun lyhyen ajan sisään jo toinen hänen ohjaamansa leffa sattui eteen. Tällä kertaa oli kyseessä yltiöpäisillä värikikkailuilla ja MTV:ltä tutuilla musavideo -leikkauksilla leikittelevä palkkionmetsästäjäelokuva Domino.
Elokuva perustuu tositapahtumiin, mutta sitä on kuulemma väritetty kovalla kädellä. Pääosissa leffassa palkkionmetsästäjäneito Domino Harvey, jota esitti nätti nappisilmä Keira Knightley. Leffassa oli muutenkin suht tiukka näyttelijäkaarti; mainitaan nyt esimerkkeinä Mickey Rourke, Christopher Walken ja Lucy Liu. Kuriositeettina muuten mainittakoon, että 1990 -luvun Beverly Hills 90210 -teinimegasarjan piseromagneettitissiposket Ian Ziering ja Brian Austin Green esiintyivät ihan omana itsenään ja muutamat huvittavan sarkastiset repliikit heidän suustaan lähtikin. Ja ovathan sällit muutenkin mukavasti rupsahtaneet noista 1990 -luvun ajoista. Itse sarjahan nyt oli melkoista tuubaa, mutta se on toinen juttu se. Myös roskaviihteen guru Jerry Springer piipahti ruudulla pällistelemässä omassa showssaan.
Leffa toimi oikeastaan vain toimintapätkänä ja itse juonikuvio oli repaleinen, eikä siitä oikein saanut tolkkua. Myös nuo jo mainitut hillittömät kuvakikkailut värifilttereineen rupesi pursumaan loppupuolella silmistä ulos. Veikkaisinpa, että tämän leffan jos katsoo kunnon vappukanuunoissa, niin kyllä sen väripaletin saa ihan muualtakin ulos. Tony Scott osaa kyllä verisen mättötoiminnan ja muutenkin toimintaosissa oli imua. Onneksi uutuudessaan Deja Vu hän älysi jättää tämän kuvakikkailun pois, minkä Dominoa edeltäneessä Man On Firessä (Koston liekki) aloitti.
Pisteet toiminnasta ja Keiralle, muuten ei leffa oikein tykittänyt pataan.
3-/5 .
Yhym..näköjään Tony Scott -vaihe iskenyt päälle, kun lyhyen ajan sisään jo toinen hänen ohjaamansa leffa sattui eteen. Tällä kertaa oli kyseessä yltiöpäisillä värikikkailuilla ja MTV:ltä tutuilla musavideo -leikkauksilla leikittelevä palkkionmetsästäjäelokuva Domino.
Elokuva perustuu tositapahtumiin, mutta sitä on kuulemma väritetty kovalla kädellä. Pääosissa leffassa palkkionmetsästäjäneito Domino Harvey, jota esitti nätti nappisilmä Keira Knightley. Leffassa oli muutenkin suht tiukka näyttelijäkaarti; mainitaan nyt esimerkkeinä Mickey Rourke, Christopher Walken ja Lucy Liu. Kuriositeettina muuten mainittakoon, että 1990 -luvun Beverly Hills 90210 -teinimegasarjan piseromagneettitissiposket Ian Ziering ja Brian Austin Green esiintyivät ihan omana itsenään ja muutamat huvittavan sarkastiset repliikit heidän suustaan lähtikin. Ja ovathan sällit muutenkin mukavasti rupsahtaneet noista 1990 -luvun ajoista. Itse sarjahan nyt oli melkoista tuubaa, mutta se on toinen juttu se. Myös roskaviihteen guru Jerry Springer piipahti ruudulla pällistelemässä omassa showssaan.
Leffa toimi oikeastaan vain toimintapätkänä ja itse juonikuvio oli repaleinen, eikä siitä oikein saanut tolkkua. Myös nuo jo mainitut hillittömät kuvakikkailut värifilttereineen rupesi pursumaan loppupuolella silmistä ulos. Veikkaisinpa, että tämän leffan jos katsoo kunnon vappukanuunoissa, niin kyllä sen väripaletin saa ihan muualtakin ulos. Tony Scott osaa kyllä verisen mättötoiminnan ja muutenkin toimintaosissa oli imua. Onneksi uutuudessaan Deja Vu hän älysi jättää tämän kuvakikkailun pois, minkä Dominoa edeltäneessä Man On Firessä (Koston liekki) aloitti.
Pisteet toiminnasta ja Keiralle, muuten ei leffa oikein tykittänyt pataan.
3-/5 .
lauantaina, toukokuuta 05, 2007
torstaina, toukokuuta 03, 2007
Iwo Jiman toinen puoli
Ohjaaja Clint Eastwoodin Toisen maailmansodan Iwo Jiman taistelusta kertova toinen osa Letters From Iwo Jima (Kirjeitä Iwo Jimalta) osui tällä kertaa katsottavaksi. Edellinen osa Flags Of Our Fathers (Isiemme liput) tuli tsekattua vuodenvaihteessa.
Näkemäni perusteella tämä japanilaisnäkökulmasta tehty ja autenttisesti japanin kielellä esitetty Letters From Iwo Jima oli yhtenäisempi kokonaisuus, eikä siinä ollut kuin nimeksi sitä ajassa pomppimista, mikä häiritsi Isiemme lipuissa. Sotakuvaus oli yhtä jämäkkää molemmissa, tosin tämä uudempi näytti ehkä vieläkin paremmin, että sota on oikeasti todella paska homma. Sodassa ei todellakaan ole sankareita, on vain helvetisti turhia kuolleita. Sen Eastwood osoittaa tässä uudemmassa osassa varsin selkeästi. Erityisesti japanilaisten yltiöpatrioottiset kamikaze -tyyliset kuolemat banzai -huutoineen ovat tylyä katsottavaa ja näissä kohtauksissa sodan mielettömyys kulminoituu selkeimmin. Leffan sodanvastaisuus on helposti havaittavissa ja inhimilliset kohtalot välittyvät vielä selkeämmin kuin Isiemme lipuissa.
Päärooleja esittävät Ken Watanabe kenraali Kuribayashina ja Kazunari Ninomiya rivisotilas Saigona tekevät hienot roolit inhimillisten ristiriitojen piinaamina japanilaissotilaina.
Kuvaus on tuttua harmaasävyistä sotakuvausta ja osin käsivaraista kameratyöskentelyä, joka toimii varsinkin luolakohtauksissa hyvin. Varsinaisissa taistelukohtauksissa on myös tehoa Flags Of Our Fathersin tyyliin. Käsikirjoitus on tässä japanilaiskuvauksessa kuitenkin kiinnostavampi ja se on kirjoittaneen mielestä kaksikosta selkeästi parempi elokuva. Clint Eastwoodille on myös annettava pisteet kahdesta vaikuttavimmasta sotaleffasta vuosiin.
Olin vuodenvaihteessa antanut Flags Of Our Fathersille pisteitä 3/5 . Letters From Iwo Jima saa 4+/5 .
Ohjaaja Clint Eastwoodin Toisen maailmansodan Iwo Jiman taistelusta kertova toinen osa Letters From Iwo Jima (Kirjeitä Iwo Jimalta) osui tällä kertaa katsottavaksi. Edellinen osa Flags Of Our Fathers (Isiemme liput) tuli tsekattua vuodenvaihteessa.
Näkemäni perusteella tämä japanilaisnäkökulmasta tehty ja autenttisesti japanin kielellä esitetty Letters From Iwo Jima oli yhtenäisempi kokonaisuus, eikä siinä ollut kuin nimeksi sitä ajassa pomppimista, mikä häiritsi Isiemme lipuissa. Sotakuvaus oli yhtä jämäkkää molemmissa, tosin tämä uudempi näytti ehkä vieläkin paremmin, että sota on oikeasti todella paska homma. Sodassa ei todellakaan ole sankareita, on vain helvetisti turhia kuolleita. Sen Eastwood osoittaa tässä uudemmassa osassa varsin selkeästi. Erityisesti japanilaisten yltiöpatrioottiset kamikaze -tyyliset kuolemat banzai -huutoineen ovat tylyä katsottavaa ja näissä kohtauksissa sodan mielettömyys kulminoituu selkeimmin. Leffan sodanvastaisuus on helposti havaittavissa ja inhimilliset kohtalot välittyvät vielä selkeämmin kuin Isiemme lipuissa.
Päärooleja esittävät Ken Watanabe kenraali Kuribayashina ja Kazunari Ninomiya rivisotilas Saigona tekevät hienot roolit inhimillisten ristiriitojen piinaamina japanilaissotilaina.
Kuvaus on tuttua harmaasävyistä sotakuvausta ja osin käsivaraista kameratyöskentelyä, joka toimii varsinkin luolakohtauksissa hyvin. Varsinaisissa taistelukohtauksissa on myös tehoa Flags Of Our Fathersin tyyliin. Käsikirjoitus on tässä japanilaiskuvauksessa kuitenkin kiinnostavampi ja se on kirjoittaneen mielestä kaksikosta selkeästi parempi elokuva. Clint Eastwoodille on myös annettava pisteet kahdesta vaikuttavimmasta sotaleffasta vuosiin.
Olin vuodenvaihteessa antanut Flags Of Our Fathersille pisteitä 3/5 . Letters From Iwo Jima saa 4+/5 .
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
