Kemin sällien uusi sinkku

Perkele...tätä on odotettukin. Edellisestä täysin uudesta materiaalista on pohjoisen melometallin lähettiläältä Sonata Arcticalta kulunut kohta melkein kolme vuotta. Kokoelmaa ja remakea kylläkin on piisannut, mutta nyt ihkauutta vaihteeksi.
Uusi sinkku tottelee nimeä Paid In Full ja itse sinkkubiisi on tuttua peruskauraa Sonatan asteikolla, mutta varsinainen pointti tällä julkaisulla on Gary Moore -cover Out In The Fields, jonka "Sontiaiset" vetää komeasti kotiin omalla tyylillään. Hieno coverointi, eikä bändi ole lähtenyt yrittämään yksi yhteen kopiota, vaan Sonata Arctica jatkaa samaa omaa linjaa kuin aikoinaan versioidessaan hienosti Metallican Fade To Blackin.
Sinkku on mukava välipala odotellessa kolmen viikon päästä julkaistavaa Unia -täyspitkää, josta promo -versiota kuultuani voi sanoa, että se tulee taatusti jakamaan mielipiteitä. Melko totaalinen tyylimuutos on tällä tulevalla lätyllä tosiasia ja siitä sitten arvostelussa myöhemmin.
Sinkulle annan 4-/5 .

Toimiva teknotrilleri

Ultramegamäiskeen ja -toiminnan tuottajana mainetta niittänyt Jerry Bruckheimer ja megaspektaakkeleiden ohjaajan Ridley Scottin pikkuveli Tony Scott ovat yhdistäneet voimansa näyttävällä ja jännittävällä aikavääristymillä leikittelevällä scifi -vivahteisella trillerillä Deja Vu. Mielleyhtymiä kirjoittaneelle tuli Minority Report -tieteisjännäriin, mutta ei tämä mikään kopio onneksi ollut. Joillekin Jerry Bruckheimerin nimi saattaa aiheuttaa illotus/allergiareaktioita, mutta tällä kertaa megaräjähdysten ja muun massiivisen romutuksen määrää on pudotettu tuntuvasti ja tarinaan panostettu ihan kunnolla. Reipasta toimintaa ohjaaja Tony Scottin tyyliin toki löytyy, se vain ei tässä leffassa ole itsetarkoituksellista.
Pääosissa Denzel Washington liittovaltion agenttina tekee takuulaadukasta työtä ja Val Kilmer komppaa FBI -agenttina hänkin tyylikkäästi. Jim Caviezel yrmyilee fanaattisen patriootin osansa hyytävästi. Naispääosassa Paula Patton on nätti typy ja kyllähän se näytteleminenkin sujuu. Juonta ei voi paljastaa leffaa spoilaamatta muuten kuin sanomalla, että eri aikatasoissa liikutaan vilkkaasti ja tuo deja vu -ilmiö on leffan nimeksi todella osuva. Kaksituntinen elokuvan parissa vierähtää sujuvasti ja tarina pitää otteessaan hyvin.
Bruckheimer -inhokkien ei kannata dissata leffaa etukäteen, sillä sitä ei ole, kuten jo tuli mainittua, pilattu liialla räiskeellä ja romutuksella. Onneksi ei, koska enemmällä rytinämäiskeellä elokuva olisi molahtanut "who gives a shit" -tusinakaman joukkoon.
Tällä kertaa se ei sellaista todellakaan ole.
4/5 .

Pajulahden uudet väylät korkattu

Se on sitten frisbeegolf -kausi avattu tälle vuodelle. Kävimme kaverin kanssa testaamassa Pajulahden Urheiluopiston uuden 9 -väyläisen radan. Uusi rata on siirretty entisestä poiketen pois Urheiluopiston liikenteen seasta ja entiseen verrattuna se on väyliltään vaihtelevampikin (väyliä metsässäkin), tosin väylien ihannetulokset on mitoitettu liian helpoiksi. Ei tarvitse omata kovinkaan kummoista heittokokemusta, että radan selvittää kevyesti alle parin, mutta vasta-alkajille rata on varmasti aivan loistava. Väylät olivat osin vielä hieman mutaisia johtuen tästä ajankohdasta, vaan eipä tuo kauheasti haitannut. Komeat järvimaisemat Urheiluopiston alueella on heitellä ja varmasti tulee poikettua sinne uudestaan jo läheisyytensäkin takia nakkelemaan kiekkoja.
Odotellaan vielä kevään etenemistä ja sitten vaikka todella haastavalle Heinolan radalle, jos Pajulahti rupeaa helppoudessaan nyppimään.
Ai niin, jos joku ei vielä sattuisi tietämään mitä on frisbeegolf, niin googletus saattaa auttaa. Frisbeegolf on mukava ja haastavakin laji ilman mitään varsinaisen golfin "kermaperseleimaa" :-)

Fantasiaripulia esiteineille

Oh, spring of fucks and backwinter of pricks. Menin sitten katsomaan fantasiakuraa nimeltä Eragon, vaikka olin jo melkein luvannut itselleni sitä vittu soikoon olla katsomatta. Meni meinaan niin sanotusti reilu puolitoista tuntia sinne kuuluisaan kankkulan kaivoon. Perkele, kaikkea sontaa sitä fantasian varjolla markkinoille päästetäänkin. Eikä siinä vielä kaikki; elokuva ryöstökalastaa trilogiaa Taru sormusten herrasta jopa maisemia myöten ja kyllä se Tähtien sotakin sieltä erottuu.
Itse juonesta en sano mitään, koska sekin on niin pahaa rippausta esikuviltaan, että oikein paskattaa. Lisäksi täytyy ihmetellä, miksi sellaiset isomman luokan näyttelijät kuin Jeremy Irons, Robert Carlyle, John Malkovich ja Djimon Hounsou ovat tälläiseen skeidaan päätyneet. Vissiin tyypeillä snagarirahat ollu loppu tai jotain. Päähenkilö Edward Speleers "sankari" Eragonina on yhtä uskottava kuin kädetön koripalloilija ja ohjaaja Stefen Fangmeier on kirjoittaneelle neverheard ja saa tämän scheissen perusteella sellaisena pysyäkin.
Leffan "parasta" antia oli lohikäärme Saphira, koska sen äänenä toimi ihq Rachel Weisz. Siitä yksi piste. Tämä kertoneekin kaiken olennaisen.
I'm too old for this shit.
1/5 .

Liftarin uusioversio

Remake on päivän sana leffoissa nykyään. Joka puolella syydetään uusintaversioita menestyneistä tai muuten vaan kulttimainetta nauttivista elokuvista. Nyt sattui eteen vuoden 1986 kulttikauhuthrillerin The Hitcher (Liftari) uusioversio tältä vuodelta ohjaajana musiikivideoilla mittavaa uraa tehnyt Dave Meyers.
Allekirjoittanut diggasi aikoinaan kovastikin tuota orkkisversiota ja varsinkin Rutger Hauer pääosassa mielipuolena liftaritappajana oli täyttä rautaa. Nyt hänen saappaansa yrittää täyttää esim. trilogia Taru sormusten herrasta Boromirina tuttu Sean Bean, eikä hän ollenkaan huonosti tonttiaan hoidakaan. Tosin Hauerin hyytävyyden tasolle on melkein mahdotonta päästäkään, sillä sen verran vittumaisia liikkeitä hän aikoinaan esitti. Juonesta ei alkuperäisen version nähneille toimita mitään kertoakaan; sanotaan nyt leffaa näkemättömille kuitenkin lyhyesti, että tuntemattomia ei sitten vittu kuulkaa kannata ottaa autiomaassa auton kyytiin.
Kuten jo sanottua Sean Bean onnistuu ihan mallikkaasti hullun liftarin John Ryderin osasta ja Ryderin terrorisoimaa nuorta paria esittävät Sophia Bush ja Zachary Knighton suoriutuvat hekin osistaan kunnialla. Verta lentää leffan edetessä kahmalokaupalla ja jännitystä piisaa loppuun saakka sekä parit yllärit orkkisversiosta poiketen ladataan tiskiin.
Loppuyhteenvetona totean, että tässä remake -viidakossa Liftarin uusintapätkä on perhanan pirteä poikkeus. Heikkohermoisille ja gorekammoisille sitä tosin ei voi suositella, kuten ei alkuperäistäkään.
3.5/5 .

Massiivista ja monipuolista musiikkia Alankomaista

Ylitsevuotavan vyöryvä ja massiivisen raskas...siinä kuvaukset, jotka ensimmäisenä tulevat mieleen hollantilaisen After Forever -yhtyeen samannimisestä uutuusalbumista. Jymäkkää kitarointia, jykeviä sinfonisia elementtejä ja komeita kuoro-osuuksia sekä päällimmäisenä solisti Floor Jansenin monipuolinen ja voimakas ääni. Muista naislauletun sinfonisen metallin tulkitsijoista Jansen erottuu juuri monipuolisella äänialallaan. Hän voi vetää korkealta ja kovaa kuin sopraanot parhaimmillaan, mutta myös voimakasta rock-tulkintaa löytyy mehevästi. Muu bändi soittaa sekin ammattimaisen varmasti eli sieltäkään ei moitteen sijaa löydä.
Kappaleet ovat takuuvarmaa kauraa kaikille sinfonisen metallin ystäville ja väittäisinpä, että kotoisen ylpeytemme Nightwishin ystävät varsinkin pitävät tästä kiekosta. Yhtäläisyyksiä on pilvin pimein, mutta kopioinnista ei kuitenkaan ole missään nimessä kyse.
Poimitaanpas tasaisen laadukkaasta materiaalista muutamat veisut tarkemmin esittelyyn. Aloitusraita Discord alkaa valtavalla sinfonisella introlla ja antaakin lupauksen tulevasta vyörytyksestä. Kakkoskappale Evoke omaa vallan hirmuisen intensiteetin ja solisti Jansen suorastaan vetää mikin ns. ruvelle. Kolmosbiisi Transitory on kunnon mättöpala ja kuullaanpaan siinä ankaraa death -murinaa Jansenin vokaalien ohella. Biisi olisikin kotonaan melkein minkä tahansa ultraraskaan ja nopean metallin esittäjän levyillä. 6. biisi Withering Time sisältää kaikki After Forever -elementit eli massiivista sinfonisuutta, raskasta metallista mättöä ja hienoa tulkintaa löytyy yllin kyllin. Samanlaista materiaalia on seuraavassa De-Energized -vetäisyssä, joskin siinä on ns. viemärikorinaa enemmältikin. Cry With A Smile on mukava puoliballadi ja tasoittaa kivasti albumin intensiteettiä lätyn puolivälissä. Kymppibiisissä Who I Am on vierailijana kaikkien hevimimmien kuningatar Doro Pesch (nyt journalisti Ernesto herätys ;-o) ja jumalauta, että Doro -täti vetääkin yhtä messevästi kuin silloin ennen vanhaan. Vittu, on sillä vaan perkeleen komea laulusoundi. Jansen oikeastaan vaan komppaa Doroa ja se käy tähän kappaleeseen hyvin. Vetäisyssä on vielä läsnä voimakas itämainen tunnelma, mikä on mukava mauste biisiin. Toiseksi viimeisessä kappaleessa Dreamfight tiivistyy oikeastaan kaikki olennainen After Foreverin musiikista. Reilu 11 minuuttinen kappale on kuin koko AF:n tuotanto tiivistettynä. Komea veto, jossa monipuolisuus ja massiivisuus lyövät kättä jouhevasti.
Tuhti sinfonisen metallin paketti ja kestää kuuntelua pitkään. Joku kriitikko voisi jopa sanoa, että levy on linjaton monipuolisuutensa takia. Tämä arvostelija kokee monipuolisuuden musiikillisena rikkautena ja levyn ajoittain jopa elokuvallinen tunnelma on hienoa. Ainoa miinus tulee levyn hiukan liian pitkästä kestosta, mutta se on makuasia se.
5-/5 .

Lahden metallidynamo

Taas jytisee Suomi -metallin saralla, perkele! Lahtelainen metallin monitoimimies Tuomas Saukkonen on täräyttänyt markkinoille jälleen melko lyhyen ajan sisään uuden tuotoksen Before The Dawn -bändinsä tiimoilta ja uusi rieska tottelee nimeä Deadsong. Saukkonenhan tunnetaan metallipiireissä hurjan tuotteliaana jehuna ja karpaasilla on koko ajan monta rautaa tulessa kaikkine projekteineen. Onkin ilo todeta, että kaikesta tuotteliaisuudesta ja joka paikkaan repeämisestä huolimatta emobändin uusin materiaali on varsin laadukasta ja munakasta mättöä.
Deadsong alkaa murakalla ja nopeatempoisella mättöbiisillä Wrath, joka pullauttaa mukavasti vaikut korvista. Toinen kappale Faithless on levyn melodisinta osastoa ja puhtaasti laulettu kertosäe on liimaavan tarttuva. Neloskipale Eternal on reippaasti rouhiva ralli ja toisen laulajan Lars Eikindin puhtaat vokaalit soljuvat kirkkaan kuulaina Saukkosen karun, mutta teknisesti osaavan murinan vastakohtana. Komea kipale siis ja kitarat jyräävät kuin maansiirtokoneet räjäytystyömaalla. Vitosveisu Morning Sun esittelee jälleen Eikindin kuulasta puhdasta tulkintaa höystettynä Saukkosen karjunnalla ja melodia on haikean kaunis. Nimizipale Deadsong onkin sitten aivan vitun hieno menopala ja taas kerran komeaääninen Eikind pääsee loistamaan vokaaleineen. Biisi omaa perkeleellisen tappokertsin ja se iskeekin kaaliin kuin parvi vihaisia ampiaisia. Siis vitun hienoa jyystöä en paremmin sano. Tässähän kiihkoissaan kirjoittaessaan innostuu oikein syytämään voimasanoja, perkele :-) Viimeinen yksinkertaisesti nimetty ... vetäisy yllättää muusta materiaalista poiketen kirkkaalla naislaululla, vaikka siellä kasibiisi Star Of Firen taustoilla neitokaista jo kuullaankin sekä hitaammalla temmolla ja biisin lopun kitaramelodia on kaihoisan kaunis päätös perkeleen murakkasoundiselle ja komealle metallilevylle.
Suosittelen ehdottomasti tutustumaan levyyn, varsinkin jos metallidynamo Saukkosen tuotanto on ennestään tuntematonta. Lahdesta nimittäin jyrähtää!
4.5/5 .

Pilkintää kevätviimassa

Jahas; laitetaanpas välillä muutakin kuin pelkkää leffaa ja musaa naputteluun. Tuli nääs tänään pistäydyttyä muuan tunti kevätviimaisessa ulkoilmassa järvenselällä kohta viimeisillä jäillä narraamassa kaloja.
Noh, tällä kertaa fisut narrasi kyllä pilkkijää eli saalista tuli vaivaiset kaksi haukea eli "mulukunmittainen" ja puolikiloinen sekä kaksi paistettavaa ahventa. Eipä tuo saaliin vähyys nyt kauheasti vituta, kun nykyisellään aika harvakseen kalalle pääsee. Aurinkoakin sai pärstään sen verran, että naama hehkuu kuin hiillos ja viima puhdisti talven rähmät silmistä eli mikäs tässä on chillaillessa.
Ice fishing rules and spring breeze cools!

Nuoren Hannibalin kostoretki

Kaikkihan me laatuleffan ystävät toki muistamme tuon älykkään ihmissyöjätohtori Hannibal Lecterin, joka on jo useampaankin otteeseen esiintynyt elokuvateattereissa ja televisioruuduillamme listimässä ja popsimassa erinäisin nerokkain keinoin vihulaisiaan. Tällä kertaa Hannibal on nuori vihainen lääkäriopiskelijasälli, joka pistää lihoiksi ja pureksii posket lommolla napaansa joukon sotarikollisia, jotka taas pistelivät Toisen maailmansodan lopulla hänen pikkusiskon kitusiinsa. Kyseessä on uusin Hannibal Lecter -julkaisu Hannibal Rising (Nuori Hannibal) ohjaajana Peter Webber.
Juoni on siis yksinkertainen kostototarina ja päitä putoilee menevään tahtiin nuoren Hannibalin (Gaspard Ulliel) jahdatessa koston kohteitaan ympäri Eurooppaa. Ulliel on näyttelijänä meikäläiselle tuntematon ja eipä hän kauheita vakuuta ensituttavuudellakaan. Alkuperäisen tohtori Lecterin eli Anthony Hopkinsin karismakin häneltä puuttuu tyystin. Parit ihan ok irvokkaat virnuilut häneltä kyllä lähtee tappojen jälkeen, mutta kai se tuo köykäinen tarinakaan ei anna mahdollisuuksia pahemmin loistaa. Muutamat mehevät poskienpureskelut ja irtopäät nähdään, sekä alun sotakohtaukset ovat ihan mukiinmenevää kamaa. Muuten leffa on muiden Hannibal -filmatisointien rinnalla vain varjo niistä. Odotin parempaa, mutta kai ne ideat on jo edellisissä osissa käytetty.
2.5/5 .

Mustan Sapatin Dio -vuodet

Kaikkien heavyrock -bändien alku ja juuri Black Sabbath puskee markkinoille kokoelman maailman parhaan heviäänen (näin se vaan nyt kuulkaa on) Ronnie James Dion vuosilta. The Dio Years -levy ennakoi Dion ja ex-Sabbath -hemmojen projektia Heaven And Hell, joka lähtee kiertämään maailmaa osuen tänne Suomeenkin kesäkuussa.
Albumi sisältää Dion aikaiset Sabbath -helmet ja mikäs näitä on kuunnellessa kerrankin samalla lätyllä. Esimerkkeinä biiseistä mainittakoon Neon Knights, Lady Evil, Heaven And Hell, Lonely Is The Word ja Falling Off The Edge Of The World, jotka ovat kaikki kuolemattomia heavyrock -klassikoita, ja joita jaksaa kuunnella aina vain uudelleen. Kokoelmalle on laitettu kolme uuttakin biisiä, joista itselle kolahtaa vain levyn päättävä rivakka Ear In The Wall kahden muun uutukaisen ollessa köykäisiä pastisseja vanhojen helmien rinnalla.
Tällaiselle vanhalle Dio -fanille levy on hienoa mannaa korville ja mukava saada kaikki helmet samaan pakettiin. Ainoa miinus tulee noista jo edellämainituista kahdesta uudesta biisistä. Ne vaan tuntuvat kauneusvirheeltä näiden klassikoiden joukossa.
5-/5 .