True Blood - Kausi 1
(USA 2008)

Cast:
Anna Paquin
Stephen Moyer
Sam Trammell
Ryan Kwanten
Rutina Wesley
Chris Bauer
Nelsan Ellis
Jim Parrack
Alexander Skarsgård
etc.

Tuottaja:
Alan Ball

Laadukkaista televisiosarjoistaan tunnettu amerikkalainen kanava HBO (Deadwood, Rome, Band Of Brothers) jatkaa laatulinjaa ja tällä kertaa väkevällä vampyyrisarjalla True Blood. Jenkeissä sarjaa on tehty jo kaksi tuotantokautta ja ensimmäisen perusteella HBO on jälleen luonut yhden merkkipaalun sarjojensa jatkumoon. Sarja onkin voittanut esim. arvostetun Golden Globe-palkinnon.
Pähkinänkuoreen tiivistettynä True Blood kertoo vampyyrien näkyvästä tulosta ja yrityksestä sopeutua ihmisten keskuuteen kehitetyn True Blood-keinoveren avustamana. Sarja keskittyy pääasiassa kuvitteelliseen Bon Tempsin pikkukaupunkiin Yhdysvaltojen Louisianassa, jossa telepaattisia kykyjä omaava päähenkilö Sookie Stackhouse (Anna Paquin) työskentelee paikallisessa kuppilassa tarjoilijana. Eräänä iltana baariin astelee Bill Compton (Stephen Moyer) niminen Amerikan sisällissodasta saakka ollut vampyyri ja mikään ei ole sen jälkeen ennallaan.
Lusikkaansa juoneen tyrkkäävät lisäksi muun muassa baarin omistaja Sam (Sam Trammell), jolla on myös muodonmuuttajan kyky, vampyyrien verellä ja muilla huumeilla kauppaa tekevä musta kokki Lafayette (Nelsan Ellis), 1000-vuotias viikinkivampyyri Eric (Alexander Skarsgård) ja Sookien veli Jason (Ryan Kwanten), jonka elämä koostuu pääasiassa vapaasta seksistä ja vampyyriveren pauloissa pyörimisestä. Ihmiset ovat nimittäin huomanneet, että vampyyristä otettu veri antaa käyttäjälleen uusia kykyjä yms. Mainittakoon teemoista vielä vampyyreille vastavoimana vaikuttava uskonlahko, joka suunnittelee omia keinojaan vampyyrien hävittämiseksi maan päältä.
True Blood sisältää varsin reipasta verellä läträystä, sähäköitä kauhuelementtejä, runsaasti paljasta pintaa ja seksiä. Tätä kaikkea höystetään rutkasti viljellyllä huumorilla. Sarjassa on vältetty hienosti jo kuluneeksi käyneet vampyyrikliseet ja onkin virkistävää seurata tuoretta näkökulmaa genreen.
Mikäli olet pitänyt HBO:n sarjoista ennen, niin True Blood on ehdottomasti sinulle. Sarjan ensimmäinen kausi alkaa näemmä Suomen televisiossa maaliskuussa 2010 YLE TV2:lla ja löytyy siis jo DVD:lle.

http://www.hbo.com/trueblood/season1/index.html

http://www.youtube.com/watch?v=vLvmR_naXOw

http://www.youtube.com/watch?v=wiW8ZpH57IA

4/5

Paranormal Activity (2007)
(USA)

Ohjaus:
Oren Peli

Cast:
Katie Featherston
Micah Sloat
Mark Fredrichs
etc.

San Diego, Kalifornia, Yhdysvallat.
Katie Featherstonin esittämä opettaja Katie on lapsuudestaan saakka kokenut outoja tuntemuksia jonkin yliluonnollisen läsnäolosta. Oudot voimat tuntuvat vaivaavan häntä haitaksi asti, joten hän poikaystävänsä Micahin (Micah Sloat) kanssa päättää hommata videokameran ja äänivalvontalaitteet saadakseen selvyyttä asiaan. Maustetta soppaan laittaa meedio Mark Fredrichs, joka pian huomaakin, ettei nuorenparin reippaan kokoisessa lukaalissa ole kaikki kohdallaan. Luvassa on siis reilu puolitoista tuntia Oren Pelin kipparoimaa "kananlihaefektiä" aiheuttavaa paranormaalia toimintaa.
Dokumentaarityyliin yhdellä kameralla kuvattu pelottelu on alun pohjustuksen jälkeen hyytävää seurattavaa. Yliluonnollisen läsnäolosta saadaan viitteitä pikkuhiljaa kameran ja äänitallenteiden muodossa. Loppua kohden säikyttely ja tunnelma lähestyvät ainakin heikkohermoisempia takuulla pelottavia lukemia. Täytyy tässä allekirjoittaneenkin myöntää, että lopun parissa kohtauksessa "ihokarvaosasto" alkoi muistuttaa lähes intialaista piikkimattoa.
Paranormal Activity on "The Blair Witch Project-hengessä" tehtyä pelottelua, joka syntyy jonkin näkymättömän läsnäolon tuomasta häiritsevästä tunteesta. Allekirjoittaneelle tämä osui ja upposi, ja tätä voi suositella kaikille reippaamman puoleisesta säikyttelystä pitäville. Toki löytynee sitä kyynisempää porukkaa, jolle tämä ei aiheuta sen suurempia väristyksiä, mutta piristävä poikkeus tämä kaiken tusinakauhun seassa on.
Leffa luottaa hyytävään tunnelmaan, eikä miljoonien efektivuoreen, josta vaatimaton 15 000 dollarin budjettikin kertoo. Tuottoa on tullut näemmä sen sijaan vallan huikeasti enemmän.

http://www.paranormalactivity-movie.com/

http://www.v2.fi/uutiset/viihde/7306/Paranormal-Activity-vaikuttaa-nain-suomalaisiin/

4/5

Viikate: Kuu Kaakon yllä (2009)

1.Kouvostoliiton laulu, I säk. 0.37
2.Elämä kuin 4.20
3.Kravattipakko 4.14
4.Eräs kaunis päivä 4.21
5.Avoimen maan äärellä 3.50
6.Aaveissa vainko olet mun 4.51
7.Viina, terva & hauta 4.00
8.Korpi 8.00
9.Kuu Kaakon Yllä 6.13
10.Kouvostoliiton laulu, IX säk. 0.42

Viikate on:

Kaarle Viikate, laulu ja kitara
Simeoni Viikate, rummut
Arvo Viikate, kitara ja laulu
Ervo Viikate, basso ja laulu


Kymen ja Kouvolan "rautalankametallin" sanansaattaja Viikate täräyttää syyskuuhun 2009 sellaisen rieskan, että oksat pois. Orkesteri ei varsinaisesti aikaisemmin ole allekirjoittaneessa herättänyt erityisiä väristyksiä, mutta nyt uutukaisen myötä on totisesti toinen ääni kellossa. Käsittelyssä on tällä kertaa niin laadukas suomenkielinen raskaan rokin opus, että tässähän lähes mykistyy.
Kuu Kaakon yllä-uutukainen käynnistyy osuvasti nimetyllä Kouvostoliiton laulu, I säkeistöllä. Synkästä introsta siirrytään tuttuja Viikate-elementtejä sisältävään Elämä kuin-ralliin. Läsnä ovat rautalankakitarat, tutunomaiset lyriikat ja Kaarle Viikatteen tunnistettava laulusoundi. Kolmosrepäisy Kravattipakko alkaa Motörheadin Ace Of Spades-bassopörinällä ollen muutenkin varsin verevää jytkytystä. Sanoitus on Viikate-tyyliin oivaltavaa. Seuraavana sitten jysähtääkin ensimmäisen kerran kunnolla. Nelosveto Eräs kaunis päivä on upea ja jylhä sävellys. Kauniilla pianointrolla ja kitaramelodialla käynnistyvä kappale kolahtaa jo ensi kuuntelulla. Läsnä on voimakas tunnelma tuhdin kitaravallin antaessa jylhyyttä kauniiden melodioiden ohessa, sekä nerokkaiden lyriikoiden hivellessä kuuloelimiä.
Levyn puolenvälin krouviin osuu balladi Avoimen maan äärellä. Biisi tuntuu hieman irralliselta rieskan muun materiaalin seurassa selloineen ja pianoineen, vaikkei sitä missään nimessä voi edes keskinkertaiseksi väittää. Allekirjoittaneelle se vain tuntuu pieneltä kauneusvirheeltä muun jyhkeämmän materiaalin seassa. Mielipiteitä biisi joka tapauksessa jakanee albumilla. Seuraavalla Aaveissako vainko olet mun-kappaleessa palataankin jälleen jyräkämpään tulkintaan. Raskaat rautalankasoundit kannattelevat komeasti soivaa kappaletta, jossa on lisäksi kärpäspaperin lailla tarttuva kertosäe. Seiskarepäisy Viina, terva & hauta on ollut voimasoitossa medioissa ja käykin siihen oivallisesti. Tutut muhkeat kitaravallit tarttuvien melodioiden kera koukuttavat tutustumaan uutukaiseen.
Kasibiisi Korpi onkin sitten helposti sanoen parasta Viikatetta ikinä. Synkkääkin synkempänä puheella, sekä uhkaavalla kitaralla ja pianolla alkava teos paisuu eeppisiin mittoihin kahdeksan minuutin kestollaan, jossa ei kuitenkaan ole sekuntiakaan liikaa. Tuntuukin, että biisi olisi jaksanut vielä toiset kahdeksan tuntumatta pitkältä. Kappale pääsee kunnolla vauhtiin siinä kolmen ja puolen minuutin paikkeilla ja massiiviset kitarat möyryävät julmetun lailla. Tuplakitaroiden jyristessä tuntuu jopa kuin kuuntelisi Iron Maidenia parhaimmillaan. Ja sehän ei tunnetusti ole huono asia se. Mainitaan vielä, että solisti Kaarlekin tuntuu löytävän kappaleessa uusia painokkaita sävyjä tulkintaansa. Lopun kitaramelodia on kertakaikkisen upeaa korvakarkkia. Klassikko.
Nimibiisi Kuu Kaakon yllä jatkaa jylhää ja melodiakylläistä Viikatetta parhaimmillaan. Mukavasti rouhiva yksinkertainen kitarariffi kannattelee iskevien lyriikoiden kyllästämää ja komean kertosäkeen omaavaa kappaletta. Biisin puolivälin jälkeen ja aivan lopussa oleva tunnelmointiosio vain korostaa kappaleen tenhoa. Mahtavuutta. Viikate-uutuus päättyy yhtä synkkäsävyisesti kuin alkoikin Kouvostoliiton laulu, IX säkeistöön.
Viikate on siis ladannut eteemme uransa parhaan kiekon ja levy tulee lajissaan olemaan klassikkostatuksen omaava tuotos. Tässä genressä tätä ei voi enää paremmin tehdä.

http://www.viikate.com/index.cfm

5-/5

HolyHell - HolyHell (2009)

1. Wings Of Light
2. Prophecy
3. Revelations
4. Eclipse
5. The Fall
6. Angel Of Darkness
7. Holy Water
8. Mephisto
9. Gates Of Hell
10. Resurrection
11. Last Vision
12. Apocalypse
13. Armageddon

HolyHell on:

Maria Breon, laulu
Joe Stump, kitara
Jay Rigney, basso
Kenny Earl "Rhino" Edwards, rummut
Francisco Palomo, koskettimet

Jahans, pitkästä aikaa sorvin ääreen analysoimaan, ja tällä kertaa kohteena amerikkalainen sinfonista power-metallia vääntävä HolyHell samannimisellä debyytillään. Kiinnostavaksi poppoon tekee tuottavana taustapiruna häärivä Manowar-basisti Joey DeMaio, joka lienee tuttu jokaiselle vähänkin vannoutuneemmalle metallipäälle ja mikin varressa vaikuttava taipuisaääninen Maria Breon, sekä kuusikielisen kurittajana toimiva Amerikan "Yngwie" Joe Stump.
Rieskan pärähtäessä soimaan on heti selvää, että lähinnä kotimaisen Nightwishin hengessä mennään sinfonisten elementtien ollessa kuitenkin pienemmässä asemassa kuin Kiteen ylpeydellä. Lisäksi laulajatar Breonin äänessä on jotain samaa soundia kuin Nightwishin Olzonilla, joskin Breon kiekuu "oopperamaisemmin". Muutamassa veisussa Breon tahtoo mennä jo yli rajojensa, eikä ylärekisterissä kiekuminen toimi. Kun hän malttaa vetää maltillisemmin on vokalisointi korvia hivelevää. Kitaristi Stump tiluttaa soolot yhtä vimmaisesti kuin Malmsteen konsanaan, mikä kuulijasta riippuen on joko parhautta tai karmeinta kamalaa.
Hittipitoisia melodioitakin löytyy, kuten esim. kolmosveto Revelations komeine kertseineen ja viides kappale Breonin upeasti tulkitsema slovari The Fall. Kymppibiisi Resurrection alkaa rauhallisella Breonin kujertelulla nousten kertosäkeessä niin sanotusti isolleen. Rieskan päättävä Armageddon on astetta rokimpaa HolyHelliä ja jyskyttääkin kuin tavarajuna eteenpäin.
Kyllähän tätä kiristämättä kuuntelee ja nuo mainitut muutamat biisit nostavat tämän keskitason paremmalle puolen.
Naislauletun sinfonisen power-metallin ystäville tämä lienee varma nakki.

http://www.myspace.com/holyhellofficial

3.5/5

Amorphis - Silver Bride (CDS-2009)

1. Silver Bride (edit)
2. Silver Bride (album version)
3. Separated (non-album track)

Amorphis on palannut uuden materiaalin kera. 2007 ilmestyneen loistavan Silent Waters-lätyn jälkeen tuore Silver Bride-single ennakoi toukokuun lopussa tulevaa Skyforger-julkaisua, ja tämän perusteella sille latautuu kyllä hurjat odotukset.
Silver Bride esittelee tiukkaa Amorphista huikeine kitara/kosketinmelodioineen lisättynä vokalisti Tomi Joutsenen komealla tulkinnalla. Kertosäe jää kerrasta soimaan päähän menettämättä silti tenhoaan useammankaan kuuntelun jälkeen. Merkki hyvästä biisistä siis.
Tulevalle albumille kuulumaton Separated-veisu esittelee rankempaa ja eeppisempää Amorphis-osastoa ja laulaja Joutsen murahtelee välillä palkeidensa pohjasta. Hieno veto tämäkin, mutta vaatii nimibiisiä enemmän kuuntelua avautuakseen.
Komeaa uutta materiaalia siis tämä sinkku ja nyt sitten odottamaan kieli pitkällä uutta kokopitkää.

http://www.amorphis.net/

http://www.youtube.com/watch?v=yIvf8bucJIs

http://www.youtube.com/watch?v=MWc_PFQCrZE

http://www.youtube.com/watch?v=zeoY7XK7Ayk

4.5/5

Sapattivuosi - Ihmisen merkki (2009)

1. Pelon lait (Neon Knights)
2. Maalaistyttö (Country Girl)
3. Uneen hukkuneet (Children Of The Sea)
4. Tuli ja Maa (Heaven And Hell)
5. Laki 666 (Mob Rules)
6. Valtaa (Voodoo)
7. Yö saa (Die Young)
8. Ihmisen merkki (The Sign Of The Southern Cross)

Sapattivuosi:

Marco Hietala, laulu
Antero Aunesluoma, basso
Janne Halmkrona, kitara
Simo Vehmas, rummut

No niin. Nyt muuten lähtee.
Sapattivuosi-niminen poppoo tykittää Ronnie James Dion aikaisia Black Sabbath-helmiä suomeksi ja pirun komeasti perinteitä kunnioittaen vetääkin. CMX:stä tutun Janne Halmkronan kitara mouruaa kuin itse maestro Tony Iommin Gibson SG aikoinaan ja Nightwishin, sekä Tarotin Marco Hietala tulkitsee upeasti kuin nuori Dio konsanaan. Tosin ei kukaan näitä timantteja varmaan yhtä vakuuttavasti maassamme pystyisikään klaaraamaan.
Levyn biisilista on Dion aikaisen Sabbathin ehdotonta eliittiä ja niinpä tällainen fanituspohjaa omaava arvostelija on myyty samalla sekunnilla, kun avaaja Pelon lait lävähtää ämyreistä. Tästä seuraakin sellaista perinteisen heavyrokin triumfia seuraavat 41 minuuttia, että morientes. Erityisesti Uneen hukkuneet, Tuli ja Maa, sekä nimibiisi Ihmisen merkki ovat sen luokan repäisyjä, että ihokarvaosasto muistuttaa niitä luukutettaessa lähinnä piikkimattoa. Ja kuten jo sanottua on muukin osasto sitä parempaa laatua.
Lyriikoista on mainittava sen verran, että yllättävän hyvin ne ovat suomeksi taipuneet originaaleista. Samaa alkuperäisen tarinaa sieltä erottuu ja Hietalan suusta ne tulevat vielä uskottavasti ulos. Joku tiukkapipo puristi voi tietysti pitää niitä osin korneinakin, mutta kyllä ne kuulkaa tässä yhteydessä toimii.
Kuten arvata saattaa moisen palvonnan ja hypetyksen jälkeen, ei arvosana liene yllätys.

http://www.sapattivuosi.net/

http://www.youtube.com/watch?v=8cKR3ibkwes

http://www.youtube.com/watch?v=Rewe_tLVyUU

5/5

Nightwish - Made In Hong Kong (And In Various Other Places) MCD & DVD
(2009)

CD:

1. Bye Bye Beautiful (live)
2. Whoever Brings The Night (live)
3. Amaranth (live)
4. The Poet And The Pendulum (live)
5. Sahara (live)
6. The Islander (live)
7. Last Of The Wilds (live)
8. 7 Days To The Wolves (live)
9. The Escapist (Album Version)
10. While Your Lips Are Still Red
11. Cadence Of Her Last Breath (Demo Version)

DVD:

1. Back In The Day...is Now (Dark Passion Play World Tour)
2. Amaranth (video)
3. Bye Bye Beautiful (video)
4. The Islander (video)



Tällä kertaa analyysissä Kiteen ylpeyden Nightwishin maailmankiertueellaan tallentamia livevetoja ja bonusraitoja, sekä kiertuevideodokumenttia lisättynä kolmella musiikkivideolla otsikoituna Made In Hong Kong (And In Various Other Places).
Live-CD:tä en lähde sen tarkemmin purkamaan, koska biisit ovat takuulla tuttuja Nightwishiä kuunnelleille. Itselle livesetissä eniten kylmiä väreitä aiheuttaa Sahara, joka on muuten tallennettu Ilosaarirockissa Joensuussa 2008, jossa tuli itsekin keikka todistettua. Kappale kuuluu muutenkin Dark Passion Play-rieskan suosikkeihini. Toisena lempparina kattauksesta pomppaa huikea The Escapist. Mainitaan vielä riipaisevan kaunis While Your Lips Are Still Red ja basistilaulaja Marco Hietalan takuulaadulla tulkitsema Cadence Of Her Last Breath demoversiona, niin siinäpä ne tärkeimmät huomiot CD:stä.
DVD-dokumentti osuus esittelee massiivisen Dark Passion Play World Tour-kiertueen tapahtumia ja luotaa bändin ja kiertuehenkilökunnan tuntoja lähinnä bändin sielun Tuomas Holopaisen ja ruotsalaisen laulajan Anette Olzonin kautta. Holopainen kertoilee kiertueen tapahtumia oman kokemuksensa kautta ja Olzon avautuu tuntemuksistaan uutena laulajana valtavan paineen alla kiertueen aikana.
Hauskuuttakin piisaa lähinnä osuvasti ristityn KänniUno-pelin kautta, jossa häviäjä joutuu juomaan tietyn määrän viinaa kitusiinsa. Yllättäen Marco Hietala on se, joka yleisimmin joutuu kuppia kumoamaan ja lopputuloshan on tunnetusti lystiä aiheuttava.
Nightwishin uuden ajan musiikkivideot ovat nekin mukava lisä ollessaan kaikki samassa paketissa.
Pähkinänkuoressa: dokumentti kuvaa hyvin raskaan kiertueen tapahtumia ja hienoja maisemiakin nähdään höysteenä. Hieman raskassävytteisistä aiheistaan huolimatta faneille ehdotonta kamaa ja bändiä vähemmän diggaavillekin ainakin sen kertakatselun kestävä.
Pisteitä CD:lle tipahtaa 4.5 ja DVD:lle 4, joten keskiarvoksi napsahtaa laadukas 4.25 eli 4+.

http://nightwish.com/

http://www.youtube.com/watch?v=-rCHi6wqPBE

http://www.youtube.com/watch?v=ky_MZ8n1kT8

4+/5

Martyrs (2008)
(Ranska)

Ohjaus:
Pascal Laugier

Cast:

Morjana Alaoui
Mylène Jampanoi
Catherine Bégin
Robert Toupin
Patricia Tulasne
Juliette Gosselin
Xavier Dolan-Tadros
etc.

Aluksi varoituksen sana:
Ranskalaisen ohjaajan Pascal Laugierin Martyrs sisältää brutaalia väkivaltaa, yksityiskohtaisesti kuvattua kidutusta, verta tynnyritolkulla ja muutenkin häiriintynyttä menoa koko puolitoistatuntisen kestonsa ajan. Edellämainittuun vedoten kukkahattutädit ja muutkin ns. normaalilla humaaniudella varustetut voivat lopettaa lukemisen tähän.
Mutta asiaan eli Martyrs on siis julmetun väkivaltainen ja vinksahtanut kuvaus joukosta umpikaheleita ranskalaisia, jotka harjoittavat äärimmäisen julmia ihmiskokeita löytääkseen sen äärimmäisen marttyyrin, joka osoittaa heille, mitä on rajan tuolla puolen. He kiduttavat uhrejaan systemaattisesti saadakseen nämä tilaan, jossa autuus heille valkenee.
Ai hälyttävää seurattavaa? No, lievästi sanottuna näin, sillä eipä tuota vähään aikaan ole yhtä kahjoa meininkiä leffassa seurannut ja väkivallan määrä on sekin sietokyvyn rajoilla. Näyttelijäsuorituksista ei hirveästi tässä tylytyksessä kannata kertoa, mutta mainitaan nyt kaheliporukan pomoa esittävä Catherine Bégin, joka on kerrassaan karmea akka roolissaan. Hänen roolinsa on puistattavimpia esityksiä aikoihin, etten sanoisi.
Noh, mitä muuta tästä sitten jää käteen kuin silmitön julmuus ja häiriintynyt meininki? Noh, kai tästä joku taidetantta voi jotain "syvällisempääkin" löytää, mutta sopivasti vinksahtaneen ajatuksenkulun omaavalle leffa on takuuvarmaa "kädet yhteen lyö-kamaa".
Muut kiertäkööt tämän kaukaa, sillä yöunet voi jäädä heikoksi tämän jälkeen.

http://www.martyrs-lefilm.com/

3/5

The Iron Maidens - World's Only Female Tribute To Iron Maiden [2005]


1. The Number Of The Beast
2. Two Minutes To Midnight
3. Children Of The Damned
4. The Trooper
5. Wasted Years
6. Killers
7. Aces High
8. Phantom Of The Opera
9. Run To The Hills
10. Hallowed Be Thy Name
11. (Hidden track) Remember Tomorrow (live)

Musicians:

Aja Kim (Bruce "Lee" Chickinson) – lead vocals
Sara Marsh (Mini Murray) – guitar
Josephine Soegijanty (Adrienne Smith) – guitar
Wanda Ortiz (Steph Harris) – bass
Linda McDonald (Nikki McBurrain) – drums

No perskales! Mimmejä veivaamassa Iron Maiden-klassikoita. Biisilista ainakin on sellaista korvakarkkia, että holy cow! Noh, mitenkäs nämä "Rautaneitsyet" hommasta suoriutuvat? Eipä hätiä mitiä, sillä kun aloitusveto The Number Of The Beast on ämyreistä paukuteltu, niin johan on suupielet korvissa. Jokainen nainen on asiansa osaava soittimensa takana ja laulaja Aja Kimin tulkinta on väkevää sekä ala- että ylärekisterissä.
Kitaraosasto on Sara Marshin ja Josephine Soegijantyn toimesta todella hyvin hallussa. Muikeita ja tyylitajuisia sooloja on tarjolla, ja varsinkin Phantom Of The Operan ja Hallowed Be Thy Namen soolotulitus lähes vetää vertoja alkuperäisille. Basisti Wanda Ortizin kunniaksi mainittakoon, että hän on omaksunut hyvin Steve Harrisille omintakeisen "gallop-lätkytyksen". Rumpali Linda McDonald hoitaa hänkin tonttinsa asiaankuuluvalla varmuudella ja kuullaanpa väliin Nicko McBrain-tyylistä patteriston kierrätystä.
Tiivistettynä mainitsen, että kirjoittanut oli positiivisesti yllättynyt, miten kovaa tasoa The Iron Maidens soitannollisesti edustaa. Onhan näitä Maiden-tribuutteja maailma pullollaan, mutta kyllä nämä mimmit selkeästi edukseen sieltä erottuvat. Enkä todellakaan tarkoita pelkästään ulkomusiikillisia avuja ;-]
Arvostelijalle ei jääkään muuta mahdollisuutta kuin antaa täydet pojot, sekä biisilistalle, että bändin esitykselle.

http://www.theironmaidens.com/

http://www.myspace.com/theironmaidens

http://www.youtube.com/watch?v=nkNAPJocNC8


5/5

Marillion - Misplaced Childhood [1985]
(Remastered-1998)

Disc 1

Pseudo Silk Kimono - (2:14)
Kayleigh - (4:03)
Lavender - (2:25)
Bitter Suite - (7:56)
Heart Of Lothian - (4:02)
Waterhole (Expresso Bongo) - (2:13)
Lords Of The Backstage - (1:52)
Blind Curve - (9:29)
Childhoods End? - (4:33)
White Feather - (2:25)

Disc 2

Lady Nina (Extended 12" Version) - (5:50)
Freaks (Single version) - (4:08)
Kayleigh (Alternative Mix) - (4:03)
Lavender Blue (Lavender Remix) - (4:22)
Heart of Lothian (Extended Mix) - (5:54)
Pseudo Silk Kimono (Demo) - (2:11)
Kayleigh (Demo) - (4:06)
Lavender (Demo) - (2:37)
Bitter Suite (Demo) - (2:54)
Lords of the Backstage (Demo) - (1:46)
Blue Angel (Demo) - (1:46)
Misplaced Randezvous (Demo) - (1:56)
Heart of Lothian (Demo) - (3:49)
Waterhole (Expresso Bongo) (Demo) - (2:00)
Passing Strangers (Demo) - (9:17)
Childhoods End? (Demo) - (2:23)
White Feather (Demo) - (2:18)


Nythän muuten napsahti. Sattui eteen jo parikymmentä vuotta sitten kuuntelemani progressiivisen rokin kulmakiven brittiläisen Marillionin tuotantoa remasteroidussa muodossa. Kyseessä huikeita progehelmiä sisältävä Misplaced Childhood lisättynä bonuslevyllä ja kylläpä muuten uudelleenmasteroitunakin pelittää messevästi. Kakkoslevyllä on tarjolla vaihtoehtoversioita, B-puolia ja demoja varsinaisesta albumista, joten niitä en ryhdy kommentoimaan, kuin mainiten, että komea lisähän ne ovat jo huikean levyn rinnalla.
Misplaced Childhood pyörähtää kosketinmelodian ja haikean kitaran sävyttämällä Pseudo Silk Kimonolla, josta siirrytään suoraan Marillionin suurimpaan hittiin Kayleigh. Tarttuvalla kertosäkeellä ja kirpakalla kitarasoololla varustettu kipale on popimpaa Marilionia ja en ihmettele yhtään sen suosiota. Kayleighiä seuraa putkeen lähes yhtä suuri hitti Lavender, jonka pianomelodia on korviahivelevän kaunista kuultavaa. Tuolloin laulajana vielä toimineen alkuperäisjäsen Fishin (Derek William Dick) tulkinta on jäljittelemätöntä ja vakuuttavaa. Kaksi Marillionin suurinta hittiä siis peräkkäin samalla levyllä.
Alun hittikimaran jälkeen isketäänkin sitten isompaa progevaihdetta silmään. Bitter Suite kolmine osineen ja kahdeksan minuutin kestoineen on proge-eepposta parhaimmillaan sortumatta kuitenkaan megalomaaniseen soitinakrobatiaan. Pete Trewavasin basso lurittelee mehevästi kitaristi Steve Rotheryn ja kosketinsoittaja Mark Kellyn polveilevien melodioiden, sekä Fishin tunnistettavan vokalisoinnin alla. Rumpali Ian Mosley pitää paletin kasassa varmalla ja vivahteikkaalla kannuttelullaan. Bitter Suitea seuraa vähintään yhtä uljas veto Heart Of Lothian, jossa erityisesti kitaristi Rothery pääsee vetämään sydämensä kyllyydestä hienoja sävelkulkuja. Biisin kitaramelodia jääkin soimaan takuuvarmasti päähän.
Seuraava repäisy Waterhole (Expresso Bongo) ja sitä seuraava Lords Of The Backstage ovat sitten silkkaa rumpali Mosleyn juhlaa kannuosaston saadessa tanakkaa kyytiä. Blind Curve on yli yhdeksänminuuttinen järkäle ja on selkeästi levyn progeinta osastoa useine osineen. Viimeistä edellinen Childhood's End on reippaasti nytkyttävä veto, jossa Trewavasin basso kutoo hiveleviä ja selvästi kuultavia kuvioita muun bändin tiukan soitannon pohjalle. Albumin päättävä pariminuuttinen White Feather toimii lähinnä outrona upealle levylle.
Misplaced Childhood on Fishin Marillion-kauden aivan terävintä kärkeä ja remasteroituna entistäkin muhkeammin soiva. Jo vain tätä kelpaa kuunnella vielä monituisia kertoja. Progefaneille levy onkin niin sanottu must-juttu.

http://www.marillion.com/home.htm

http://www.myspace.com/marillion

http://www.youtube.com/watch?v=cwNVfNc1IQM

http://www.youtube.com/watch?v=Q7sIzWKHGwQ


5/5

Taken [2008]
(Ranska)

Ohjaus:
Pierre Morel

Cast:
Liam Neeson
Maggie Grace
Famke Janssen
Xander Berkeley
Katie Cassidy
etc.

Liam Neeson ei luovu tyttärestään. Sen saavat Pariisin albaanimafian nilkit tyttökauppiaat ja nuorille tytöille persot ökyrikkaat arabit katkerasti huomata Pierre Morellin ohjaamassa, sekä Luc Bessonin ja Robert Mark Kamenin tyylillä käsikirjoittamassa väkivaltaisessa ja vauhdikkaassa toimintatrillerissä.
Taken sijoittuu siis Pariisiin, jossa Neesonin esittämän entisen CIA-agentin 17-vuotias tytär (Maggie Grace) kaapataan lomallaan ystävättärensä kanssa albaanimafian toimesta. Ystävätär joutuu suoraan seksiorjaksi, mutta Neesonin tytär vielä puhtaana neitsyenä joutuu myytäväksi ökyrikkaiden pervojen tyttömarkkinoilla. Vaan eivätpä sieppaajat aavista, kenen tytön menivät kaappaamaan, sillä Neesonin hahmolla onkin vuosien kokemus ja taito toimimisesta ympäri maailman ns. CIA:n estäjänä ja nilkit saavatkin tuntea luissaan ja nahoissaan Neesonin tuhoisan yhden miehen pyörremyrskyn.
Toimintaa piisaa yllinkyllin ja se on vanhan koulukunnan rehellistä turpiinvetoa höystettynä luiden rutinalla ja reippaalla lyijysateella. Liam Neeson pääosassa on todella hyvä. Äijän kasvoilta voi lukea lähes koko ihmistunteiden kirjon, ja kun hän puhelimessa sieppauksen jälkeen sanoo sieppaajille, että "Löydän teidät ja tapan teidät", niin siinä on vakuuttavuutta kymmenen kertaa enemmän kuin näillä "perus-Hollywood" toimintasankareilla.
Muista osista mainittakoon entinen Lost-stara Maggie Grace, joka ei ikänsä puolesta sovi teinitytön osaan (oikeasti 25v), vaikka näpsäkkä ilmestys onkin. Toki roolin kirkumiset ja pelokkaat ilmeet lähtevät asiaankuuluvasti. Famke Janssen järkyttyneenä äitinä ja katkeroituneena Neesonin ex-vaimona vetää repliikkinsä myös ok. Ohjaaja Morel kuvaa Pariisin alamaailman miljöötä hyvin, ja kun alun pohjustuksen jälkeen vauhtiin päästään on toimintatykitys ja turpiinmättö todella reipasta.
Siinäpä ne tärkeimmät huomiot tästä rainasta ja myöntää täytyy, että uuden James Bondin ja Jason Bourne-leffojen jälkeen parasta näkemääni toimintaviihdettä, joskin tässä roisi väkivalta käy iholle vieläkin enemmän. Ihmetellä täytyykin, kuka järjen jättiläinen näitä Jenkkilän ikärajoja laittaa. USA:ssa leffa on Rated PG-13-merkinnällä, vaikka kelpo osa taistelukohtauksista on silkkaa Rated R-kamaa. Kaksinaismoralismi vissiin vallitsee. Kunhan ei kiroilla, niin kaikki menee. Suomessa sentään on otettu K-15 käyttöön.
Suosittelen kaikille laadukkaan mätön ystäville.

http://www.takenmovie.com/

4+/5

Max Payne [2008]
(USA)

Ohjaus:
John Moore

Cast:
Mark Wahlberg
Mila Kunis
Beau Bridges
Ludacris
Chris O'Donnell
Amaury Nolasco
Olga Kurylenko
etc.

Suomalainen Remedy Entertainmentin kehittämä Max Payne-tietokonepeli mullisti vuonna 2001 pelimaailmaa. Itsekin tuli sitä aikoinaan tuntitolkulla jopa yötä myöten paukutettua.
Arvatenkin tästäkin pelistä joskus trendin mukaan leffa tehtiin ja tulipahan katsastettua. Ja sanottava on, että jälleen kerran peli vie selkeän voiton tästä John Mooren kipparoimasta elokuvasta.
Peliä pelanneille on turha kertoa juonesta, mutta tietämättömille kerrottakoon, että Mark Wahlbergin pääosassa esittämä New Yorkin poliisietsivä Max Payne yrittää selvittää perheensä murhaajia ja törmää siinä samalla joukkoon salaliittoja ja lääkeyhtiön kehittämään Valkyr-nimiseen superhuumeeseen, joka antaa käyttäjälleen kaikkivoipuuden tunteen. Siinäpä teemat lyhykäisyydessään.
Wahlberg on oma tuttu itsensä kahden ilmeen pökkelö Max Paynenä. Näpsäkkä Mila Kunis on hänellä apuna taistelussa siskonsa (namistus Olga Kurylenko) menettäneenä Mona Saxina. Beau Bridges nilkin roolissa ei taas vakuuta ollenkaan.
Elämää suurempia tunteita ei siis esitellä; sen kun pistetään porukkaa tasaisin väliajoin poikki ja pinoon. Pelissä hienona efektinä käytetty ajan hidastus on leffassa käytössä vain muutamassa kohtauksessa, joka miinuksena ainakin täältä vaikuttaa arvosteluun. Ja tarinahan taas kerran jää hajanaiseksi, niin kuin lähes aina näissä nykyisissä toimintapläjäyksissä. Itse reippaampaa toimintaakin on oikeastaan vasta loppupuolella ja pelin painajaismaisiin tunnelmiin ei päästä, vaikka sitä leffan jälkipuoliskolla kovasti yritetäänkin.
Parasta Max Paynessä on visuaalinen puoli eli varsin synkkänä kuvattu New Yorkin miljöö ja piiskaava ikisade, jotka tavoittavat pelin tunnelmaa. Tehostetulitus on sekin ihan asiansa ajavaa leffan kliimaksissa.
Rimaa hipoen tämä katsottavan puolelle lävähtää, mutta peli olisi kyllä tarjonnut paremmatkin puitteet. Katsoo ken haluaa, jos tunti neljäkymmentä on turhaa luppoaikaa.

http://www.maxpaynethemovie.com/

2.5/5