The Kingdom (2007)
(Peter Berg)

Riad, Saudi-Arabia ja FBI:n erikoisryhmä ilman virallisia valtuuksia siellä tutkimassa länsimaalaisia öljytyöläisiä asuinalueellaan tappaneen tuhoisan pommi-iskun jälkiä. Lisämaustetta ryhmän työkentelylle antaa iskussa kuollut ryhmän jäsen ja paikallisten viranomaisten alkuun nihkeä suhtautuminen ryhmään. Kulttuurien väliset yhteentörmäykset ja epäluulot ovat avainteemoina tässä itsekin yhdessä repliikissä vilahtavassa Peter Bergin ohjaamassa ja toimintaguru Michael Mannin tuottamassa ajankohtaisessa thrillerissä.
Jamie Foxx esittää ammattitaidolla ryhmänjohtajaa, joka alun vaikeuksien jälkeen ystävystyy paikallisen saudikollegansa (Ashraf Barhom) kanssa ja saa hommat rullaamaan tutkimuksissa. Muista pääosista mainittakoon ryhmän patologia näyttelevä Jennifer Garner, jonka naishahmo tuo oman lisänsä vanhoillisessa muslimikulttuurissa toimimiseen ja tiimin veteraanina pommiasiantuntijaa esittävä Chris Cooper.
Alun massiivisen räjähdysrymistelyn jälkeen elokuva siirtyy huomattavasti rauhallisempaan kerrontaan ja iskun pikkutarkkoihin tutkimuksiin, kunnes ryhmä viimein pääsee terroristisolun ja pommintekijän jäljille. Viimeinen kaksikymmenminuuttinen moottoritiekolarista alkaen on vallan hurjaa toimintavyörytystä, josta ei räiskettä ja romua puutu.
Ihan viimeisissä repliikeissä se sitten tiivistyykin, mistä tämä väkivallan ja koston kierre oikein johtuu. Hyvyyttä ja pahuutta löytyy kaikista kulttuureista ja ihmisissä oleva alkukantainen viha on se äärimmäisiin tekoihin ajava voima.
Pähkinänkuoressa: osin hieman laahaavaa kerrontaa, mutta toimintajaksoiltaan todella tiukkaa menoa ja teemoiltaan ajankohtaista asiaa.

http://www.thekingdommovie.com/

3.5/5

Eastern Promises (2007)
(David Cronenberg)

Kanadalainen välillä aika vinksahtaneitakin elokuvia tehnyt David Cronenberg siirtyy tällä venäläismafiasta Lontoossa kertovalla gangsteridraamallaan hivenen lähemmäs valtavirran elokuvaa. Toki Eastern Promises-leffassa löytyy Cronenbergille tuttuja teemoja, kuten raakaa väkivaltaa ja "kinkyä" seksiä, joten ei Cronenberg kuitenkaan millekään "massojen miellytys"-linjoille ole lähtenyt.
Juonesta sen verran, että päiväkirjan ympärillä pyöritään, jonka synnytyksessä kuollut nuori venäläisnainen on jälkeensä jättänyt todisteeksi hänelle tehdyistä vääryyksistä. Siinä ohessa venäläismafia selvittelee välejään Lontoon alamaailmassa ja orvoksi jääneelle venäläisnaisen vauvalle etsitään sukulaisia. Väkivaltaosastolla ei liiemmin hekumoida, mutta ne muutamat kohtaukset ovatkin sitten sitäkin häijympää seurattavaa, varsinkin kylpylässä tapahtuva verinen yhteenotto.
Viggo Mortensen venäläismafian autonkuljettajana ja "käsikassarana" on huikea. Mortensen suorastaan tihkuu karismaa ja käy osaansa kuin punajuuri borssikeittoon. Hänen olemuksensa huokuu samalla sekä tylyn tappajan kylmyyttä, että herkkyyttä ja empatiaa, mikä voin kertoa, ei ihan joka näyttelijänplantulta onnistu. Naispääosassa Naomi Watts vauvan omaisia etsivänä kätilönä onnistuu myös varsin mainiosti. Vincent Cassel häiriintyneenä mafiapomon poikana yrmistelee hänkin osansa kunnialla. Ravintolanpitäjää esittävä Armin Mueller-Stahl on kylmäävä ilmestys, joka ravintolansa kulisseissa toimii häijynä mafiapomona.
Mitäs tässä enempiä jaarittelemaan, sillä kyseessä on ehdottomasti vuoden rikosdraama ja näyttelijäsuorituksiltaan varmasti yksi onnistuneimpia elokuvia tänä vuonna.
Hopi hopi katsomaan laadukasta leffaa.

http://www.focusfeatures.com/easternpromises/

4.5/5

Witchcraft - The Alchemist (2007)

1. Walk Between The Lines
2. If Crimson Was Your Colour
3. Leva
4. Hey Doctor
5. Samaritan Burden
6. Remembered
7. The Alchemist pt1/2/3

Kuten varmaan jo nokkelimmat huomasivatkin, niin postausten otsikointi on tästä eteenpäin "valtavan" :-P palautteen takia laitettu informoimaan sisältöä selkeämmin ja helpottamaan postausten etsintää arkistoista. Että semmottis, mutta nyt ite assiiseen.
Ruotsin Örebrosta kajahtaa ämyreihin niin verevää 1970-luvun retroa, että jumankekka. Ensivaikutelma rieskaa kuultuani oli, että Black Sabbath ja The Doors ovat eksyneet samalle treenikämpälle jammailemaan. Yhtäläisyyksiä siis löytyy pilvin pimein 70-luvun suuriin nimiin aina Deep Purplea, sekä soundiltaan jopa Dion aikaista Rainbow'ta ja Elfiäkin myöten, mutta Witchcraftin soundi on vieläkin orgaanisempi ja synkempikin kuin edellämainituilla kolmella. Lähimmäksi vertailukohdaksi nouseekin alkuaikojen Black Sabbath, paitsi ettei Witchcraft doomia ole ja läheistä samankaltaisuutta löytyy myös nykyiseen menestyneeseen australialaistrio Wolfmotheriin, joka kuitenkin on astetta raskaampaa jytistelyä. Svantebörjepoppoo porskuttaa siis vaikutteistaan huolimatta ihan omillaankin ja varsin mallikkaasti.
Jo aloitusveto Walk Between The Lines saa hymyn karehtimaan retrofanin huulille ja jalka alkaa vispaamaan kummasti vetävän kompin mukana. Biisin lopussa ryhdytäänkin jo hieman synkistelemään. Samaa tummasävyistä, joskin varsin reipasta menoa löytyy toisessa If Crimson Was Your Colour-rallissa. Biisissä on loistavan kuuloinen synasoundi (vai liekö ihan aitoa Hammondia) ja oikea tapporiffi kitaralle, sekä verevä soolokin kaupanpäälle. Korvanamia, sanoisin. Ruotsiksi vedetty kolmosveisu Leva särähtää ensin laulultaan korvaan, mutta tottuu siihenkin ajan kanssa ja bändin tymäkkä soitto toimii loistavasti.
Lisätään tähän vielä Samaritan Burden-zipaleen osin raskaampikin poljento ja jotenkin sabbathmaiset vibat, sekä viimeisen yli 14 ja puoliminuuttisen kolmiosaisen The Alchemist-nimibiisin trippailevampi fiilistely, niin johan on perskutarallaa saatu laadukasta retrorytkytystä sisuksiin. Kokonaisuutenakin kiekolla ei heikkoja lenkkejä löydy, joten voidaan puhua onnistuneesta ja ennenkaikkea juurekkaan timmistä kiekosta.
Jos pidät yhtään 1970-luvun retrokamasta, niin tämä on ehdoton hankinta.

http://witchcrafthome.com/

4+/5

Viihdyttävää ja toiminnallista sotadraamaa

Joo-o. On se uskottava, että vanha kettu Paul Verhoeven osaa tehdä toiminnallisia ja muutenkin viihdyttäviä elokuvia, eikä tämä uusin Black Book (Zwartboek) tee poikkeusta tuttuun linjaan. Tällä kertaa aiheena sotadraamaa ja Verhoeven palaa elokuvassaan kotikonnuilleen Toisen maailmansodan Hollantiin natsimiehityksen loppuvaiheisiin.
Carice van Houten hehkuu upeasti naispääosassa natsien tappaman juutalaisperheen ainoana eloonjääneenä, joka soluttautuu Hollannin vastarintaliikkeen leivissä paikallisen saksalaiskomendantin suosioon ja rakastajattareksi. Hän hankkiutuu myös töihin natsien komentopaikalle ja yrittää laittaa siinä ohessa tilille perheensä murhaajia.
Rehdinoloista saksalaiskapteenia esittää Sebastian Koch tyylillä ja muista tärkeistä osista mainittakoon vastarintaliikkeen johtajana yrmyilevä Derek de Lint, sekä kieron ja vittumaisen natsiupseerin roolissa loistava Waldemar Kobus.
Juonenkäänteitä on leffassa kuin mutkia karjalaisessa metsäautotiessä ja mielenkiinto pysyy vireänä koko reilun kahden tunnin keston. Tyhjiä hetkiä ei ole ollenkaan, joten tylsistyminen ei pääse tässä kyydissä iskemään. Tissejä ja tussuja, sekä reipasta väkivaltaa löytyy kuten Verhoevenin tyyliin kuuluu, joten asia on kohdillaan siltäkin osin. Tässäkin leffassa muuten nousee pintaan taas se tuttu fiilis, että Verhoeven ei pidä sitten ollenkaan kontrolloivasta yhteiskunnasta, kuten hän jo vetävässä Starship Troopersissa aikoinaan hyvin osoitti.
Vauhdikas ja viihtyvyyden kohdillaan pitävä toiminnantäyteinen sotadraama, joka liimaa penkkiin, eikä varmasti aiheuta haukotusreaktioita.
Näin sitä pitää.

http://www.sonyclassics.com/blackbook/

4+/5

Tehostekarkkivyörytystä ja lohikäärmelegendaa

Tässäpä taitaa olla vuoden erikoistehostekylläisin elokuva. Sanoisinpa, että pistää pataan jopa massiivista Transformersia ainakin paikka paikoin. Korealaiseen legendaan pohjautuvan D-War (Dragon Wars) tehostespektaakkelin on ohjastellut eteläkorealainen Hyung-rae Shim.
Jason Behr patsastelee pääosassa toimittajana, jolla on merkittävä rooli tässä hyvän ja pahan perusasetelmia hyödyntävässä lohikäärmefantasiassa ja Amanda Brooks näyttelee naispääosassa legendan keskipisteenä olevaa Sarahia. Veteraani Robert Forster esittää sivuroolin taistelulajeja taitavana antiikkikauppiaana, jolla on myös oma kortensa kannettavana legendassa.
Juonikuvio on hyvästä ideastaan huolimatta aikamoista huttua ja leffassa on ajassa ja paikasta toiseen hyppimistä liikaa kirjoittaneen makuun. Tarina tahtookin jäädä jälleen kerran megalomaanisen rymistelyn alle, mikä ei tämän sortin elokuvissa ole uutinen.
Jos kolossaalinen ryske ja tehostekarkkiannos tälle vuodelle ei vielä täyttynyt Transformersia katsoessa, niin kyllähän tämän vinkumatta katsastaa. Mitään elämää suurempaa ei tietenkään ole tiedossa, mutta ovathan ne tietokonetehosteet näyttäviä ja vauhti varsinkin loppupuolella hurjaa. Mietintämyssyä ei tätä rainaa katsellessa tarvita eli pääasia on, että rytisee oikein kunnolla ja silmille vyöryy massiivista efektitulitusta.

http://www.dragon-wars.com/

3/5

Uskallus ja linjakkuus hakusessa

Hajanainen kokonaisuus ja tukku hukattuja hyviäkin ideoita. Siinä päällimmäiset ajatukset, mitkä tulevat mieleen ex-Nightwish Tarja Turusen uudesta My Winter Storm -kiekosta.
Turusen levy sisältää orkestraalista ja mahtipontista särökitaroilla soitettua hevihköä rokkia ja maalailevampaa elokuvallista tunnelmointia. Levy alkaa lyhyellä Ite, Missa Est-introlla, jonka jälkeen jo sinkkuna kuultu I Walk Alone pärähtää soimaan. Biisi on selkeästi hittihakuisinta osastoa lätyllä ihan tarttuvalla kertosäkeellä ja sinfonisilla taustoilla ollen muuten aika geneerinen veisu. Kolmossiivu Lost Northern Star alkaa lupaavasti Turusen tutun voimakkaalla ja ilmaa viiltävällä ujelluksella, mutta ei pääse hyvistä ideoistaan huolimatta kunnolla lentoon missään vaiheessa. Juuri kun kappaleen odottaa lähtevän liitoon sorrutaan ylivarovaiseen himmailuun. Aineksia olisi ollut räväkkäänkin biisiin. Samaa ongelmaa esiintyy My Little Phoenix -veisussa. Kappaleessa on ihan messevä kertsi ja lupaavan massiiviset orkestraatiot, osin murakkaa kitarointiakin, mutta jälleen ylivarovaisuus vaivaa ja käsijarru tuntuu olevan edelleen päällä. Lisää munakkuutta ja uskallusta myös kaipailin suhteellisen reippaaseen ja hittihakuiseen Die Alive-kipaleeseen, jossa tosin on mukava kuoropaisuttelu puolen välin kieppeillä. Levyn loppupuolella oleva Minor Heaven toimii ehkä parhaiten näistä nopeammista kappaleista, kun edes hieman uskalletaan heittäytyä massiivisempaan menoon kertosäkeessä ja kappaleen loppupuolella.
Rauhallisemmalla osastolla onnistutaan selvästi paremmin. Vitoskappale The Reign on oikeasti hieno biisi. Turusen tulkinta on kaunis ja jouset vellovat upeasti kaiken yllä, sekä elokuvallinen tunnelma on voimakkaana läsnä. Ehdottomasti levyn parhaimmistoa. Toinen helmi Oasis on sekin rauhallisempaa osastoa. Suomeksi laulettu biisi sisältää kauniita jousimattoja, koskettavan hienon pianomelodian ja Turusen sielukasta tulkintaa. Lisätään tähän vielä Our Great Divide-biisi, jossa Turunen esittää komeasti osaamistaan hienojen jousitaustojen säestämänä, niin siinäpä se kiekon parhaimmisto onkin esitelty.
Albumin selkeäksi ongelmaksi muodostuukin linjattomuus ja uskalluksen puute. On lähdetty kunnianhimoisesti hakemaan sinfonisen hevirokin ja rauhallisemman elokuvallisen tunnelmoinnin hybridiä, mutta sitten kumminkin heviosastolla jarrutellaan urakalla. Jos kerran ryhdytään vetämään raskaammalla kädellä, niin ei silloin pidä liiaksi ottaa varman päälle. Taidanpa kutsua tätä himmailuilmiötä "massojen miellytys"-syndroomaksi. Nopeammissa biiseissä olisi ehdottomasti tarvittu reilumpaa paisuttelua ja jytistelyä, kun selvästi aineksia ja taustavoimissa osaavuutta siihen olisi löytynyt.
On levylle yksi paha limboilukin osunut. Alice Cooperin Poison-cover on aivan kammottava tekele ja olisi pitänyt ehdottomasti jättää julkaisematta. Turusen koulittu ääni ei käy biisiin ei sitten yhtään ja muutenkin biisi on harvinaisen puistattavasti vedetty. Pthui!
Levyn pelastaa hipoen tyydyttävän puolelle onnistumiset tunnelmallisissa ja rauhallisemman osaston biiseissä, ja tottakai Tarja Turusen ääni pelastaa paljon.
Toivottavasti ensi rieskalla vedetään sitten joko yhtä tyyliä, tai heitetään se draivin estävä käsijarru hevonperseeseen.

http://www.tarjaturunen.com/

3-/5

Pilotit pusikossa

Viidakossa on aika vittumaista edetä, varsinkin jos on paljain jaloin ja nälissään, sekä jos kaupanpäälle pusikot vielä vilisevät amerikkalaisiin perinpohjin kyrpiintyneitä sissejä. Tämän saa Christian Balen vakuuttavasti esittämä saksalaissyntyinen amerikkalaisluutnantti Dieter Dengler todeta tositapahtumiin perustuvassa eloonjäämisdraamassa Rescue Dawn (Operaatio Rescue Dawn). Leffan ohjaimissa toimii saksalainen laatuohjaaja Werner Herzog.
Balen esittämä USA:n laivaston lentäjä siis ammutaan koneineen alas Vietnamin sodan aikaan hänen suorittaessaan salaista tehtävää Laosissa, ja jonkun aikaa puskissa piileskeltyään hän jää vääjäämättä kiinni ja Vietcongin käsiin. Pirullista kidutusta, nälkää ja muutenkin vittumaisia olotiloja on edessä ennenkuin pitkä pakomatka vankeudesta voi alkaa. Kaverikseen hän saa Steve Zahnin väkevästi näyttelemän toisen lentäjävangin Duanen, jonka kanssa sitten viidakossa urakalla ryömitään, uidaan ja kärsitään kurjuutta.
Leffa ei ole varsinaisesti mikään toimintaelokuva, mutta viidakon armottomuus vyöryy niskaan ja pakenijoiden tuskaisa eteneminen tuntuu lähes katsojassa asti. Vihollisina esitetyt Vietcongin edustajat on kuvattu perusteellisesti jenkkeihin vittuuntuneina ihmisinä ja lähes demonisoituina, mutta onneksi mihinkään poliittisiin Rambo-leffojen asenteisiin ei sentään ole lähdetty. Loppukohtaus hehkutteluineen on kylläkin poikkeava elokuvan muusta linjasta, lieneekö sitten ollut tarkoituksellista.
Kuvaus on komeaa ja avarasti kuvatut maisemat hienoja. Bale ja Zahn ovat varsin hyviä pääosissaan ja Herzogin laatujälki näkyy tutun realistisessa otteessa. Mainittakoon vielä, että taas kerran on Bale näköjään suorittanut leffaa varten reippaan nälkäkuurin, sillä sen verran luuranko hänen kroppansa karun The Machinist-leffan tyyliin on, eivätkä muutkaan vankitoverit liialla lihasmassalla pullistele.
Toimiva ja realistisen väkevä selviytymistarina ja elokuva osoittaa jälleen ihmisen pienuuden luonnon armoilla.

http://rescuedawn.mgm.com/

4+/5

Viruszombit vs. Milla Jovovich

No katos perhanaa. Tämän genren elokuvia onkin tullut tässä vähälle aikaa jo useampi katsastettua. Taitaa tämä olla kolmas viruszombeista kertova leffa parin kolmen kuukauden sisään. Kyseessä aussiheebo Russell Mulcahyn kipparoima Resident Evil: Extinction. Kissasilmäinen namubabe Milla Jovovich mesoo jälleen pääosassa ja lahtaa zombeja pinoon tässä Mad Max-tyylisessä Resident Evil-leffasarjan kolmannessa osassa. Muissa keskeisissä osissa ovat Heroes-sarjan tähti Ali Larter ja terroristisarja Sleeper Cellistä pääpahiksena tuttu Oded Fehr.
Maapallo on siis saastunut zombieviruksesta ja tartunnalta säästyneet yrittävät selvitä aavikoituneessa maailmassa verenhimoisten zombielaumojen kynsistä. Jossain aavikolla maan alla on USA:n Nevadassa kierojen tiedemiesten ja muiden epäilyttävien tahojen johtama tutkimuskeskus, josta antiseerumi virustautiin löytyisi, ja sinnepä siis käy sankarittaremme Millan matka. Ennenkuin sinne asti päästään, niin vertahan on tottakai lennätetty tynnyritolkulla ja raatoja tullut kahmalokaupalla.
Gorearvot on siis kohdillaan ja toimintaa piisaa koko puolitoistatuntisen ajan mukavasti, sekä muutamat mehukkaat efektipläjäyksetkin nähdään. Ei tämä kuitenkaan mitään elämää suurempaa elokuvaa ole, mutta voisi sitä puolitoista tuntia huonomminkin käyttää ja genressään ihan toimivaa tavaraa. Millan timmi "Mad Max-look" ja hänen varsin reipas viuhtominen sapeleilla toimii sekin tähän osoitteeseen ja nätti kimuli hän on muutenkin.

http://www.sonypictures.com/movies/residentevilextinction/

3+/5

Suomen hevikurkkujen ykkösketjun kasaricoverit

Pitihän se nyt tsekata, kun kerran Suomen eturivin hevivokalistit tekevät kokoelmalevyn kasarihiteistä. Täytyy kyllä myöntää, että ennakko-odotukset eivät olleet korkealla ryhtyessäni tätä kuuntelemaan ja osin odotukset pitivätkin paikkansa, ja osin taas iloisesti yllätyin.
Kurkunpäitään siis venyttelevät Marco Hietala (Nightwish, Tarot), Tony Kakko (Sonata Arctica), Jarkko Ahola (Teräsbetoni) ja Juha-Pekka Leppäluoto (Charon) ja sällit coveroivat omilla sinfonisillakin sovituksillaan 1980-luvun hittibiisejä. Nimenä poppoolla Northern Kings (nimikorniuden triumfi :-D) ja rieskana Reborn.
Jokupa voisi tuntea tässä hankkeessa rahastuksen makua, ja tiedä sitten onko tällaiselle ihan oikeasti tilausta. Ehkäpä äijät halusivat vaan purkaa fiiliksiään tämäntyyliseen kamaan ja kokeilla miten lähtee. Muutamassa biisissä kyllä lähteekin, mutta joukkoon sopii kyllä rimanalituksiakin, kuten Billy Idolin Rebel Yell. Idolin revittelyklassikko on vedetty niin doom-hidasteluksi, että ei toiminut yhtään. Ei Leppäluodon tulkinnassa varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta biisin sovitus vaan on allekirjoittaneen mielestä sieltä minne ei päivä paista. Rebel Yell on perkele rokkibiisi, eikä mikään körttivirsi! Edes kappaleen puolessa välissä oleva räväkämpi hetki ei enää pelasta biisiä, kun himmailupaskat on jo veivattu housuun ja "virrenveisuutempo" jatkuu uudelleen loppuosalla. Ymmärrän kyllä, että omaa versiota on haettu, mutta jotain rajaa sentään. Onneksi yhtä pahoja löysäilyjä ei ole eksynyt muita. David Bowien Ashes To Ashes meinaa valahtaa sekin veisuuseen, mutta onneksi Kakon tulkinta ja murakka kitarointi pelastavat biisin kuiville.
Muutama kunnon onnistuminenkin löytyy. Tina Turnerin We Don't Need Another Hero on vetävä ralli, jossa kaikki ukot pääsevät tulkitsemaan osuutensa komeasti himaan. Toimii! Toinen helmi on (ylläri pylläri) Lionel Richien Hello, jossa mehevä hard rock-sovitus pelittää kuin se Pendolinon paskahuussi eli imua piisaa. Aholan kirkas ääni käy biisiin kuin nakki lihikseen. Mainittakoon vielä Phil Collinsin In The Air Tonight Hietalan totutun laadukkaasti karjumana ja Dire Straitsin Brothers In Arms, jonka Leppäluodon matalasti ja särmikkäästi möyryävä ääni vie hienoihin ulottuvuuksiin. Siinäpä ne muistettavimmat hetket.
Mikäli osin perkeleen komeastikin tulkittu kasarimeno kiinnostaa, niin eikun läpyskä hankintaan. Joistain sovituksista voi olla montaa mieltä, mutta muutama messevä veto pelastaa rieskan plussalle. Puritaani-ja die hard-hevihemmoille suosittelen kuitenkin tämän kiertämistä kaukaa.

3+/5

Hevirokin perusteet (2CD)

Eipä tässä paljon auta urputtaa, kun samalla kokoelmalla korviin vyöryy sellaisia kuolemattomia klassikoita kuin Black Sabbath, N.I.B., Wicked World, War Pigs, Fairies Wear Boots, Paranoid, Iron Man, Sweet Leaf, Sabbath Bloody Sabbath, Heaven And Hell, Zero The Hero jne. Tätä herkkua on tarjolla peräti 32 kappaletta ja kestoa lähes 2 tuntia 40 minuuttia. Jykevä järkäle siis.
Kaikkihan jo varmaan arvasivat edellämainituista biiseistä, että kyseessä on gigantus metallicus eli Black Sabbath ja kahden cd:n kokoelma The Best Of Black Sabbath (how original :-D).
Jokainen itseään kunnioittava hevihemmo ja metallimervi on nämä klassikkobiisit itselleen ajat sitten hankkinutkin, mutta kiva näinkin, että nämä klassikot lähestulkoon kaikki löytyvät samasta paketista. Parit helmet (esim. Voodoo ja The Sign Of The Southern Cross) olisin itse vielä lisännyt, mutta menköön nyt näin tämän kerran. On tämä kumminkin sellaista perustavanlaatuista balsamia kuulottimiin, että jo vain pelittää.
John "Ozzy" Osbourne, Tony Iommi, Geezer Butler ja Bill Ward-alkuperäiskokoonpanon lisäksi kokoelmalla löytyy sellaisia laulajakuuluisuuksia kuin Ronnie James Dio ja Ian Gillan, joten ei sillekään suunnalle moitteen sijaa.
Mitäpäs tässä enää turhaa lässyttämään, eli jos jostain varsin mystisestä syystä Mustaa Sapattia ei ennestään ole kokoelmiin eksynyt, niin tässäpä on oiva kattaus hevirokin kulmakiven tuotantoon. Bändin faneillekin asiansa ajava hankinta ja lähes kaikki klassikot löytyvät samassa. Pienen miinuksen antaisin Dion osuuden vähyydestä ja varsinkin Dio-kauden biisivalinnoista, mutta kaikkeahan ei voi tietenkään kerralla saada. Onneksi tämä nykyinen Heaven And Hell-projekti paikkaa tämän aukon.

http://www.blacksabbath.com/

5-/5