Jokainen päivä on uusi ihme..vai onko?
Ensiksi muuten pitää mainita, että nyt on näköjään päivälleen tasan vuosi blogin aloituksesta, tättärää. Eli näpit on jaksaneet suoltaa kuraa tuuttiin melko vakaaseen tahtiin (postauksia vuoteen huikeat 114 kpl). Jepjep, mutta mennääs tämän kertaiseen leffa-arvioon..
Tällä kertaa tsiikaukseen osui Sandra Bullockin tähdittämä paranormaaleja ilmiöitä ja todellisuutta sekoittava uutuusjännäri Premonition (Paha aavistus). Kipparina rainassa vaikuttaa saksalainen uusi tuttavuus Mennan Yapo ja sellaisen kohtuullisen mukavan, joskin katsojan välillä aika ulalle laittavan pikku draamajännärin hän on koonnut. Miespääosassa vaikuttaa esim. amerikkalaisesta Nip/Tuck eli Muodon vuoksi-sarjasta tuttu Julian McMahon.
Juonesta lyhyesti sen verran (saattaa sisältää spoilereita), että Bullockin esittämä kotirouva huomaa kykenevänsä näkemään asioita ennalta ja pyrkii järjestämään sen tiedon pohjalta melko lailla sekaisin olevaa "sielunelämäänsä" kohdilleen. Miehensä (McMahon) kuoleman estäminen on yksi hänen pääteemansa, mutta jospa elämässä kaikki onkin jo ennaltamäärättyä. "Mikä on sinulle elämässä tärkeää ja minkä vuoksi sinä haluat taistella?"...tuohon lauseeseen tämän leffan punaisen langan voisi tiivistää.
Osittain ihan vetävää, osittain melkoisen sekavaa draamaa Premonition kokonaisuutena tarjoaa ja muutaman tehokkaan hetkensä takia pätkälle rimaa hipoen tyydyttävä arvosana napsahtaa.
Jos paranormaaleilla lisukkeilla höystetty draama nappaa, niin kyllä tämän kakomatta katsoo. Päänäyttelijät Bullock ja McMahon vetävät myös melko kelpo roolit suuntansa hukanneena avioparina.
http://www.sonypictures.com/homevideo/premonition/
3/5
keskiviikkona, elokuuta 29, 2007
maanantaina, elokuuta 27, 2007
Instrumentaali-iloittelun juhlaa
Instrumentaalilevyt erityisesti raskaamman rockin saralla ovat muille kuin itse muusikoille kirosana, koska ne tahtovat melkein aina olla supertylsiä soitinmasturbaatioita ja valtaisia nuottitsunameja, joissa toinen toistaan vikkelänäppisemmät plektrapetterit ja kiipparikeijot esittelevät musiikkiakatemioissa opeteltuja soittoteknisiä hienouksia. Nytpä tulikin mukava poikkeus sääntöön, kun kuunteluun osui amerikkalaisen multi-instrumentaalihirmu Sean Malonen Gordian Knot-projektin tuotos Emergent. Tavanomaisesta tylsyydestä ei ole tietoakaan, vaan yllättävänkin melodiset metal/jazz/ambient-rockia sekoittavat kipaleet soljuvat vaivattomasti eteenpäin ja biisien pituudetkaan eivät onneksi ole mitään "sinfoniatasoa".
Sean Malone on koonnut projektiinsa hurjan määrän taitoa; mainittakoon vaikka rumpuja paukuttava ex-Yes ja King Crimsonissakin takonut Bill Bruford, sekä kitaroita veivaavat Steve Hackett (Genesis) ja Jim Matheos (Fates Warning, OSI).
Tasaisen laadukkaasta instrumentaalijamittelusta nousee esille bassokitaraintron jälkeen käynnistyvä kakkosbiisi Muttersprache, jossa erityisesti kitaratyöskentely on messevää ja draivi muutenkin tiukkaa. Malonen basso lätkyttää sekin miehekkäästi, mikä ei ainakaan allekirjoittaneen mielestä ole kehno asia. Muutenkin basso tuntuu olevan miksattu koko levyllä aika pintaan, mikä nyt ei Malonen projektissa olekaan ihme. Kolmoszipale A Shaman's Whisper jatkaa samoilla linjoilla eli kitarat mouruaa mukavasti ja jamivaihde on kybällä. 6. biisi Some Brighter Thing onkin sitten levyn helmi varustettuna eteerisillä ja virtuoosimaisilla kitaroinneilla ja varsin munakkaasti möyryävällä bassolla, sekä Brufordin timmillä kannuttelulla. Levyn päättävä yhdeksänminuuttinen Singing Deep Mountain kokoaa vielä kerran maukkaat elementit yhteen ja vetää finaaliin tyylikkään instrumentaalilevyn. Kuriositeettina mainittakoon vielä levyllä kuultava ja Malonen lurittelema Chapman Stick-kielisoitin. Ainakin meikäläiselle oli ennenkuulematon soitin ja melodisissa osissa varsin mukavasti soiva vehje.
Tätä levyä voi suositella jopa instrumentaalilätyistä näppyjä saaville, sillä kyllä tämä pistää jalkaa kummasti vispaamaan, eikä sorru ylipitkään kestoon, eikä liikaan soitinakrobatiaan, vaikka soittajilla on taatusti taitoa vaikka muille jakaa. Kaikenkaikkiaan mukavaa vaihtelua joka tuutista tulvivan tusinascheissen keskellä.
Osui ja upposi allekirjoittaneeseen.
4.5/5 .
Instrumentaalilevyt erityisesti raskaamman rockin saralla ovat muille kuin itse muusikoille kirosana, koska ne tahtovat melkein aina olla supertylsiä soitinmasturbaatioita ja valtaisia nuottitsunameja, joissa toinen toistaan vikkelänäppisemmät plektrapetterit ja kiipparikeijot esittelevät musiikkiakatemioissa opeteltuja soittoteknisiä hienouksia. Nytpä tulikin mukava poikkeus sääntöön, kun kuunteluun osui amerikkalaisen multi-instrumentaalihirmu Sean Malonen Gordian Knot-projektin tuotos Emergent. Tavanomaisesta tylsyydestä ei ole tietoakaan, vaan yllättävänkin melodiset metal/jazz/ambient-rockia sekoittavat kipaleet soljuvat vaivattomasti eteenpäin ja biisien pituudetkaan eivät onneksi ole mitään "sinfoniatasoa".
Sean Malone on koonnut projektiinsa hurjan määrän taitoa; mainittakoon vaikka rumpuja paukuttava ex-Yes ja King Crimsonissakin takonut Bill Bruford, sekä kitaroita veivaavat Steve Hackett (Genesis) ja Jim Matheos (Fates Warning, OSI).
Tasaisen laadukkaasta instrumentaalijamittelusta nousee esille bassokitaraintron jälkeen käynnistyvä kakkosbiisi Muttersprache, jossa erityisesti kitaratyöskentely on messevää ja draivi muutenkin tiukkaa. Malonen basso lätkyttää sekin miehekkäästi, mikä ei ainakaan allekirjoittaneen mielestä ole kehno asia. Muutenkin basso tuntuu olevan miksattu koko levyllä aika pintaan, mikä nyt ei Malonen projektissa olekaan ihme. Kolmoszipale A Shaman's Whisper jatkaa samoilla linjoilla eli kitarat mouruaa mukavasti ja jamivaihde on kybällä. 6. biisi Some Brighter Thing onkin sitten levyn helmi varustettuna eteerisillä ja virtuoosimaisilla kitaroinneilla ja varsin munakkaasti möyryävällä bassolla, sekä Brufordin timmillä kannuttelulla. Levyn päättävä yhdeksänminuuttinen Singing Deep Mountain kokoaa vielä kerran maukkaat elementit yhteen ja vetää finaaliin tyylikkään instrumentaalilevyn. Kuriositeettina mainittakoon vielä levyllä kuultava ja Malonen lurittelema Chapman Stick-kielisoitin. Ainakin meikäläiselle oli ennenkuulematon soitin ja melodisissa osissa varsin mukavasti soiva vehje.
Tätä levyä voi suositella jopa instrumentaalilätyistä näppyjä saaville, sillä kyllä tämä pistää jalkaa kummasti vispaamaan, eikä sorru ylipitkään kestoon, eikä liikaan soitinakrobatiaan, vaikka soittajilla on taatusti taitoa vaikka muille jakaa. Kaikenkaikkiaan mukavaa vaihtelua joka tuutista tulvivan tusinascheissen keskellä.
Osui ja upposi allekirjoittaneeseen.
4.5/5 .
lauantaina, elokuuta 25, 2007
torstaina, elokuuta 23, 2007
Nightwish ja uusi uljas tuleminen
No niin perkele...vihdoinkin uutta ja puhdasta Nightwishiä (eikä tätä ärsyttävää ja todennäköisesti vitun levy-yhtiö Nuclear Blastin toimesta nettiin vuotanutta puhemökellyspromoa). Amaranth on uuden tuplasinkun nimi ja kamaa on rieskalla enemmän kuin monessa normaalissa EP:ssä. Harmi vain, että uusi laulaja Anette Olzon pääsee ääneen vain yhdessä versiossa, mutta hyvä tässä vaiheessa näinkin. Hän nimittäin lunastaa kirkkaasti ainakin allekirjoittaneen korvissa (ja silmissä) paikkansa tässä rakkaassa lempparibändissä. Jumankekka, että hänellä on vaan kaunis ja kuulas ääni...perkule! Ja niille varsinaisille valopäille, jotka sanovat Olzonia vain "karaokelaulajaksi" voi sanoa, että haistakaa nyt vitun pitkä paska. Peräreikä ja mielipide nyt löytyy jokaiselta, mutta Olzonin leimaaminen karaokekiekujaksi osoittaa kyllä suurta tietämättömyyttä musiikista yleensäkin.
Amaranth-tuplasinkun muut osat ovatkin sitten Mr. Marco Hietalan tulkintaa lukuunottamatta kahta singlen orkestraaliversiota. Kyllähän Hietala vetää ne demoversiot omalla väkevällä otteellaan, mutta Anette nyt vaan saa ne valmiit toimimaan paljon paremmin. While Your Lips Are Still Red-leffabiisi onkin sitten ihan toinen juttu...sen Hietala vetää vittu niin hienosti himaan, että oksat pois. Eipä silti, on nämä biisien orkkaversiotkin vaan aina hienoja kuulla.
Hieno tuplasinkku ja nyt on enää reilu kuukausi, että saa kuultavakseen tulevaa mestariteosta ihan orkkisalbumilta ilman niitä perkeleen välihöpinöitä.
Kevyesti napsahtaa arvosanaksi tälle
4+/5 .
No niin perkele...vihdoinkin uutta ja puhdasta Nightwishiä (eikä tätä ärsyttävää ja todennäköisesti vitun levy-yhtiö Nuclear Blastin toimesta nettiin vuotanutta puhemökellyspromoa). Amaranth on uuden tuplasinkun nimi ja kamaa on rieskalla enemmän kuin monessa normaalissa EP:ssä. Harmi vain, että uusi laulaja Anette Olzon pääsee ääneen vain yhdessä versiossa, mutta hyvä tässä vaiheessa näinkin. Hän nimittäin lunastaa kirkkaasti ainakin allekirjoittaneen korvissa (ja silmissä) paikkansa tässä rakkaassa lempparibändissä. Jumankekka, että hänellä on vaan kaunis ja kuulas ääni...perkule! Ja niille varsinaisille valopäille, jotka sanovat Olzonia vain "karaokelaulajaksi" voi sanoa, että haistakaa nyt vitun pitkä paska. Peräreikä ja mielipide nyt löytyy jokaiselta, mutta Olzonin leimaaminen karaokekiekujaksi osoittaa kyllä suurta tietämättömyyttä musiikista yleensäkin.
Amaranth-tuplasinkun muut osat ovatkin sitten Mr. Marco Hietalan tulkintaa lukuunottamatta kahta singlen orkestraaliversiota. Kyllähän Hietala vetää ne demoversiot omalla väkevällä otteellaan, mutta Anette nyt vaan saa ne valmiit toimimaan paljon paremmin. While Your Lips Are Still Red-leffabiisi onkin sitten ihan toinen juttu...sen Hietala vetää vittu niin hienosti himaan, että oksat pois. Eipä silti, on nämä biisien orkkaversiotkin vaan aina hienoja kuulla.
Hieno tuplasinkku ja nyt on enää reilu kuukausi, että saa kuultavakseen tulevaa mestariteosta ihan orkkisalbumilta ilman niitä perkeleen välihöpinöitä.
Kevyesti napsahtaa arvosanaksi tälle
4+/5 .
tiistaina, elokuuta 21, 2007
Kukkuloilla on kannibaalikummajaisia
Tästä visva-ja verirallista ei kyllä jää paljoa jälkipolville kerrottavaa, sillä sen verran yksioikoisen tyhjää, joskin visvaista/paskaista/veristä mättöä tämä The Hills Have Eyes II (2007-versio) eteemme levittää. Ohjaajana tähän alunperin kulttiohjaaja Wes Cravenin jo 1970-luvun lopulla luomaan kauhutrippailuun on laskettu joku nevöhöörd Martin Weisz. Eipä silti vaikka ukko ehkä osaisikin jotakin, niin eihän tuo onttouttaan kumiseva kässäri anna siihen mahdollisuuksia.
Noh, sanotaan nyt kumminkin "juonesta" sen verran, että Yhdysvaltain Kansalliskaartin osasto lähetetään etsimään armeijan salaisella koealueella kadonneita tiedemiehiä, ja kun osasto on aikansa aavikolla haahuillut, pääsevät ne visvaiset verikekkerit vauhtiin vuorten onkaloissa. Visvapaskaa lentää ja ruumiinjäseniä irtoaa ja sitten arvaillaankin kenen nirri lähtee kannibaalimutanttien toimesta seuraavaksi. Näyttelijäsuorituksista ei kannata edelliseen vedoten mainita mitään eli ne ovat yhtä tyhjän kanssa.
Parit tujakat shokit nähdään ja niistäpä ne pointsit on annettava. Kuvottavuuskerrointa parissa otoksessa on sen verran, että vuoden kärkipaikkaa kyllä silläkin saralla hätyytellään.
Ei tätä oikein voi kenellekään suositella, mutta katsokoon paremman puutteessa se kenelle tällainen juoniköyhä visvagore nappaa.
2/5 .
Tästä visva-ja verirallista ei kyllä jää paljoa jälkipolville kerrottavaa, sillä sen verran yksioikoisen tyhjää, joskin visvaista/paskaista/veristä mättöä tämä The Hills Have Eyes II (2007-versio) eteemme levittää. Ohjaajana tähän alunperin kulttiohjaaja Wes Cravenin jo 1970-luvun lopulla luomaan kauhutrippailuun on laskettu joku nevöhöörd Martin Weisz. Eipä silti vaikka ukko ehkä osaisikin jotakin, niin eihän tuo onttouttaan kumiseva kässäri anna siihen mahdollisuuksia.
Noh, sanotaan nyt kumminkin "juonesta" sen verran, että Yhdysvaltain Kansalliskaartin osasto lähetetään etsimään armeijan salaisella koealueella kadonneita tiedemiehiä, ja kun osasto on aikansa aavikolla haahuillut, pääsevät ne visvaiset verikekkerit vauhtiin vuorten onkaloissa. Visvapaskaa lentää ja ruumiinjäseniä irtoaa ja sitten arvaillaankin kenen nirri lähtee kannibaalimutanttien toimesta seuraavaksi. Näyttelijäsuorituksista ei kannata edelliseen vedoten mainita mitään eli ne ovat yhtä tyhjän kanssa.
Parit tujakat shokit nähdään ja niistäpä ne pointsit on annettava. Kuvottavuuskerrointa parissa otoksessa on sen verran, että vuoden kärkipaikkaa kyllä silläkin saralla hätyytellään.
Ei tätä oikein voi kenellekään suositella, mutta katsokoon paremman puutteessa se kenelle tällainen juoniköyhä visvagore nappaa.
2/5 .
maanantaina, elokuuta 20, 2007
Bourne kolmonen
Jeejee. Olipas hengästyttävän vauhdikasta ja muutenkin pätevää actionia tämä Robert Ludlumin kirjaan pohjautuva uusin Jason Bourne-filmatisointi Bourne Ultimatum (Medusan sinetti). Leffan ohjaimissa toimii jo kakkososan (Bourne Supremacy - Medusan isku) ohjannut laadukkaan draaman taitaja Paul Greengrass ja pääosassa meuhkaa muistinsa menettäneenä agenttina edellisistä osista tuttu Matt Damon.
Jason Bourne siis etsii edelleen hämärää menneisyyttään ja CIA:n kierot johtohenkilöt Bournea saadakseen omat synkät salaisuutensa pysymään piilossa. Paikasta toiseen sinkoillaan vauhdilla ja ruumiita sekä romua syntyy tasaiseen tahtiin elokuvan temmon pysyessä huikeissa lukemissa ihan alusta loppuun. Pieniin suvantokohtiinkin on laitettu heiluvaa käsivarakameraa hektisyyttä korostamaan, joten leffa ei rauhoitu oikein näissäkään otoksissa. Osalle katsojia tämä yltiöhektisyys tosin aiheuttaa varmasti padan porinaa.
Näyttelijäporukka on Matt Damonin ohessa ihan ok tasoa, kuten Bournea auttavaa CIA-kenttäagenttia näyttelevä Julia Stiles, CIA:n apulaisjohtajana äkäilevä David Strathairn ja johtoportaansa synkistä salaisuuksista jyvälle pääsevää operaatiopäällikköä esittävä Joan Allen.
Pähkinänkuoressa: hektisen vauhdikasta agenttitoimintaa ihan pätevällä juonella ja unihiekat pysyy taatusti kaukana tätä katsoessa. Ja veikkaanpa tähän loppuun, ettei tämä jää vielä viimeiseksi Bourne-tulkinnaksi.
4+/5 .
Jeejee. Olipas hengästyttävän vauhdikasta ja muutenkin pätevää actionia tämä Robert Ludlumin kirjaan pohjautuva uusin Jason Bourne-filmatisointi Bourne Ultimatum (Medusan sinetti). Leffan ohjaimissa toimii jo kakkososan (Bourne Supremacy - Medusan isku) ohjannut laadukkaan draaman taitaja Paul Greengrass ja pääosassa meuhkaa muistinsa menettäneenä agenttina edellisistä osista tuttu Matt Damon.
Jason Bourne siis etsii edelleen hämärää menneisyyttään ja CIA:n kierot johtohenkilöt Bournea saadakseen omat synkät salaisuutensa pysymään piilossa. Paikasta toiseen sinkoillaan vauhdilla ja ruumiita sekä romua syntyy tasaiseen tahtiin elokuvan temmon pysyessä huikeissa lukemissa ihan alusta loppuun. Pieniin suvantokohtiinkin on laitettu heiluvaa käsivarakameraa hektisyyttä korostamaan, joten leffa ei rauhoitu oikein näissäkään otoksissa. Osalle katsojia tämä yltiöhektisyys tosin aiheuttaa varmasti padan porinaa.
Näyttelijäporukka on Matt Damonin ohessa ihan ok tasoa, kuten Bournea auttavaa CIA-kenttäagenttia näyttelevä Julia Stiles, CIA:n apulaisjohtajana äkäilevä David Strathairn ja johtoportaansa synkistä salaisuuksista jyvälle pääsevää operaatiopäällikköä esittävä Joan Allen.
Pähkinänkuoressa: hektisen vauhdikasta agenttitoimintaa ihan pätevällä juonella ja unihiekat pysyy taatusti kaukana tätä katsoessa. Ja veikkaanpa tähän loppuun, ettei tämä jää vielä viimeiseksi Bourne-tulkinnaksi.
4+/5 .
sunnuntai, elokuuta 12, 2007
Genrensä eliittiä
Englantilaisen Danny Boylen ohjaama hurja kauhuleffa 28 Days Later vuodelta 2002 on saanut jatkoa vielä hurjemmalla ja verisemmällä kauhupätkällä 28 Weeks Later Boylen toimiessa tällä kertaa tuottajana ja ohjaajan puikoissa vaikuttaa espanjalainen Juan Carlos Fresnadillo. Tämän elokuvan perusteella pitänee tutustua hänen aikaisempaankin tuotantoon, sillä niin vakuuttavaa tavaraa hän nyt eteemme läväyttää.
Juonesta lyhyesti sen verran, että 28 Days Later-leffasta tuttu Isosta-Britanniasta jo hävinneeksi luultu ja uhrinsa raivohulluiksi tappajiksi tekevä virus löytyykin virukselle yllättäen immuunilta naiselta ja hetkessä raivoisa uusi epidemia leviää Lontoon kaduilla.
Ohjaaja Fresnadillo lataa katsottavaksi huikeita takaa-ajoja ja tiukkaa hurmeentäyteistä teurastusta pitkin Lontoota.
Visuaalisesti elokuva on varsinaista silmäkarkkia ja yltiömäisen goren ystävät hykertelevät taatusti ainakin helikopterilla suoritetulle väkijoukon läpiajokohtaukselle. Verta ja yksityiskohtaisesti esitettyä silpomista on todellakin kahmalokaupalla, joten herkille ja lapsille elokuvaa ei voi missään nimessä antaa katsottavaksi. Lisäksi ahdistavaa kauhua ja karmivaa äänimaailmaa pimeissä metrotunneleissa on sen verran, että jännäkakkaa meinaa mennä pöksyyn muillakin. Sanotaanko, että kynnet kyllä pureutuu tätä pätkää katsoessa penkkiin ja tiukasti.
Näyttelijäkaarti on sekin laatukamaa. Pääosissa Robert Carlyle, Rose Byrne, Jeremy Renner ja Lost-sarjasta tuttu Harold Perrineau vetävät synkät roolinsa kunnialla. Erikoismaininta on myös annettava viruksen altistamille raivohulluille, sillä niin vittumaisen vikkelää ja tehokkaan teurastavaa porukkaa ne ovat.
Suositellaan ehdottomasti, jos hurjatempoinen ja ahdistava, sekä erityisesti hurmekylläinen kauhu on lähellä sydäntä.
Niin tai näin, 28 Weeks Later on lajinsa ehdotonta eliittiä ja vuoden paras pläjäys tähän mennessä muutenkin.
5/5 .
Englantilaisen Danny Boylen ohjaama hurja kauhuleffa 28 Days Later vuodelta 2002 on saanut jatkoa vielä hurjemmalla ja verisemmällä kauhupätkällä 28 Weeks Later Boylen toimiessa tällä kertaa tuottajana ja ohjaajan puikoissa vaikuttaa espanjalainen Juan Carlos Fresnadillo. Tämän elokuvan perusteella pitänee tutustua hänen aikaisempaankin tuotantoon, sillä niin vakuuttavaa tavaraa hän nyt eteemme läväyttää.
Juonesta lyhyesti sen verran, että 28 Days Later-leffasta tuttu Isosta-Britanniasta jo hävinneeksi luultu ja uhrinsa raivohulluiksi tappajiksi tekevä virus löytyykin virukselle yllättäen immuunilta naiselta ja hetkessä raivoisa uusi epidemia leviää Lontoon kaduilla.
Ohjaaja Fresnadillo lataa katsottavaksi huikeita takaa-ajoja ja tiukkaa hurmeentäyteistä teurastusta pitkin Lontoota.
Visuaalisesti elokuva on varsinaista silmäkarkkia ja yltiömäisen goren ystävät hykertelevät taatusti ainakin helikopterilla suoritetulle väkijoukon läpiajokohtaukselle. Verta ja yksityiskohtaisesti esitettyä silpomista on todellakin kahmalokaupalla, joten herkille ja lapsille elokuvaa ei voi missään nimessä antaa katsottavaksi. Lisäksi ahdistavaa kauhua ja karmivaa äänimaailmaa pimeissä metrotunneleissa on sen verran, että jännäkakkaa meinaa mennä pöksyyn muillakin. Sanotaanko, että kynnet kyllä pureutuu tätä pätkää katsoessa penkkiin ja tiukasti.
Näyttelijäkaarti on sekin laatukamaa. Pääosissa Robert Carlyle, Rose Byrne, Jeremy Renner ja Lost-sarjasta tuttu Harold Perrineau vetävät synkät roolinsa kunnialla. Erikoismaininta on myös annettava viruksen altistamille raivohulluille, sillä niin vittumaisen vikkelää ja tehokkaan teurastavaa porukkaa ne ovat.
Suositellaan ehdottomasti, jos hurjatempoinen ja ahdistava, sekä erityisesti hurmekylläinen kauhu on lähellä sydäntä.
Niin tai näin, 28 Weeks Later on lajinsa ehdotonta eliittiä ja vuoden paras pläjäys tähän mennessä muutenkin.
5/5 .
torstaina, elokuuta 09, 2007
The Chosen Few
Those screwed low lifes of fuck that decide my life
those to rip and kill my precious moments that I once had
l love you my friends but not your hypocrite words
you’re the ones to kill the laughter in the soul of
an innocent child that lives in you
I cherish my life lost and hold to forgotten one
Anger, greed, pain and hate
there’s the evil that decides your fate
Joy, laughter, relief and living great
where’s the people at Heaven’s gate
Where are the loved ones that said they loved me
where are the hated ones that said they hated me
those fucked ones that I know think my live is fucked and lost away
do they fuckers really know the game
those fucked ones who really think they can play
this God forgotten life and do they take the earned blame
I love you my God my loved one
give me a sign you hated one
make a justice
You'd never done
keskiviikkona, elokuuta 01, 2007
Vares kakkonen
Reijo Mäen luoma turkulainen yksityisetsivä Jussi Vares (Juha Veijonen) penkoo tällä kertaa Porin alamaailman systeemejä tutkiessaan ilotytön mystistä kuolemaa. Kyseessä Aleksi Mäkelän toinen Vares-raina V2 - Jäätynyt enkeli.
Leffa on ihan katsottavaa viihdettä ja ilman nokkelaa dialogia se olisi todennäköisesti uponnut "tämä on nähty 1000 kertaa"-suohon. Pääosan esittäjän Veijosen ohella leffan ehdottomaksi hahmoksi nousee palkkatappaja Veikko "Veko" Hopeaa esittävä kaksimetrinen kolossi Jussi Lampi, joka on oikeasti hurja ilmestys mätkiessään uhrejaan pataan ja pistellessään porukkaa kylmäksi mehevien sutkautusten saattelemina. Muutenkin elokuvan pointti tuntuu olevan nokkelan dialogin heitto ja juonikuvio jääkin aika heppoiseksi. Mainittakoon vielä, että Jasper Pääkkönen goottimetallihörhö Danina näyttää suoralta kopiolta metalliorkesteri Cradle Of Filthin laulaja Dani Filthistä..tiedä sitten, vissiin tarkoituksellisesti.
V2 on viihdyttävä kotimainen, sekä musiikiltaan varsin onnistunut ja sen katsoo pahemmin kakomatta myös humorististen sutkautustensa ansiosta. Ei tästä kumminkaan mitään klassikkoa tule ja tuskin sitä sellaiseksi on kaavailtukaan.
3+/5 .
Reijo Mäen luoma turkulainen yksityisetsivä Jussi Vares (Juha Veijonen) penkoo tällä kertaa Porin alamaailman systeemejä tutkiessaan ilotytön mystistä kuolemaa. Kyseessä Aleksi Mäkelän toinen Vares-raina V2 - Jäätynyt enkeli.
Leffa on ihan katsottavaa viihdettä ja ilman nokkelaa dialogia se olisi todennäköisesti uponnut "tämä on nähty 1000 kertaa"-suohon. Pääosan esittäjän Veijosen ohella leffan ehdottomaksi hahmoksi nousee palkkatappaja Veikko "Veko" Hopeaa esittävä kaksimetrinen kolossi Jussi Lampi, joka on oikeasti hurja ilmestys mätkiessään uhrejaan pataan ja pistellessään porukkaa kylmäksi mehevien sutkautusten saattelemina. Muutenkin elokuvan pointti tuntuu olevan nokkelan dialogin heitto ja juonikuvio jääkin aika heppoiseksi. Mainittakoon vielä, että Jasper Pääkkönen goottimetallihörhö Danina näyttää suoralta kopiolta metalliorkesteri Cradle Of Filthin laulaja Dani Filthistä..tiedä sitten, vissiin tarkoituksellisesti.
V2 on viihdyttävä kotimainen, sekä musiikiltaan varsin onnistunut ja sen katsoo pahemmin kakomatta myös humorististen sutkautustensa ansiosta. Ei tästä kumminkaan mitään klassikkoa tule ja tuskin sitä sellaiseksi on kaavailtukaan.
3+/5 .
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
