Blogipäivityksiä
Jepjep. Piti sitten tänään päivitellä blogin osoite, otsikko ja ulkoasu. Vaihtelu virkistää välillä you know :-)
lauantaina, maaliskuuta 31, 2007
keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2007
Luonnonlapsi harmaakarhumies
Amerikkalainen karhufanaatikko Timothy Treadwell asusteli 13 kesää tiiviisti Alaskan harmaakarhujen kanssa ja näistä viidestä viimeisestä Werner Herzog teki osin järisyttävänkin dokumentin Grizzly Man. Järisyttäväksi asian tekee, että lopulta yksi karhu todennäköisesti nälissään kyllästyi ihmisen seuraan ja pisteli Treadwellin ja tämän tyttöystävän Amie Huguenardin poskeensa.
Elokuva pohjautuu suurelta osin Treadwellin omiin kuvausmateriaaleihin ja Herzogin tekemiin haastatteluihin. Herzog toimii myös dokumentin kertojana. Treadwellin otokset ovat osin kaunista kuvausta harmaakarhujen toimista ja osin taas hänen armotonta tilitystä ihmiskuntaa kohtaan. Varsinkin yhdessä otoksessa kirosanoja ei säästellä Treadwellin antaessa palautetta ihmisille. Monologi kameralle antaa olettaa, että hänen mielensä oli jo järkkynyt pahasti ennen tulevaa loppua.
Mikä sitten on dokumentin opetus? Kaikesta näki, että Timothy Treadwell varmasti rakasti näitä planeettamme yksiä uljaimpia ja vaarallisimpia eläimiä, mutta menikö hän liian pitkälle pyrkiessään olemaan itsekin harmaakarhu? Ylittikö hän sen näkymättömän rajan, mikä erottaa villieläimen ja ihmisen? Mielestäni kyllä, sillä luonnonlakeihin ei saisi puuttua näin radikaalisti ja karhu on kuitenkin iso ja arvaamaton eläin eikä sitä saa totuttaa ihmiseen. Yksi dokumentin haastateltava sanookin, että Treadwell sai mitä kerjäsi. Onko hän oikeassa, niin päätelkää itse.
Kokonaisuutena hieno dokumentti harmaakarhufanaatikosta ja Treadwellin kuvaamat muutamat otokset karhujen sekä kettujen kanssa ovat sellaista, mitä ei ole ennen nähty. Ohjaaja Herzog on yhdistänyt hienosti oman dokumentaarisen osuutensa Treadwellin videomateriaaliin. Mainittakoon vielä, että Treadwellin ja hänen tyttöystävänsä surkea kohtalo antaa sekin karun lisämausteen tälle väkevälle dokumentille.
4.5/5 .
Amerikkalainen karhufanaatikko Timothy Treadwell asusteli 13 kesää tiiviisti Alaskan harmaakarhujen kanssa ja näistä viidestä viimeisestä Werner Herzog teki osin järisyttävänkin dokumentin Grizzly Man. Järisyttäväksi asian tekee, että lopulta yksi karhu todennäköisesti nälissään kyllästyi ihmisen seuraan ja pisteli Treadwellin ja tämän tyttöystävän Amie Huguenardin poskeensa.
Elokuva pohjautuu suurelta osin Treadwellin omiin kuvausmateriaaleihin ja Herzogin tekemiin haastatteluihin. Herzog toimii myös dokumentin kertojana. Treadwellin otokset ovat osin kaunista kuvausta harmaakarhujen toimista ja osin taas hänen armotonta tilitystä ihmiskuntaa kohtaan. Varsinkin yhdessä otoksessa kirosanoja ei säästellä Treadwellin antaessa palautetta ihmisille. Monologi kameralle antaa olettaa, että hänen mielensä oli jo järkkynyt pahasti ennen tulevaa loppua.
Mikä sitten on dokumentin opetus? Kaikesta näki, että Timothy Treadwell varmasti rakasti näitä planeettamme yksiä uljaimpia ja vaarallisimpia eläimiä, mutta menikö hän liian pitkälle pyrkiessään olemaan itsekin harmaakarhu? Ylittikö hän sen näkymättömän rajan, mikä erottaa villieläimen ja ihmisen? Mielestäni kyllä, sillä luonnonlakeihin ei saisi puuttua näin radikaalisti ja karhu on kuitenkin iso ja arvaamaton eläin eikä sitä saa totuttaa ihmiseen. Yksi dokumentin haastateltava sanookin, että Treadwell sai mitä kerjäsi. Onko hän oikeassa, niin päätelkää itse.
Kokonaisuutena hieno dokumentti harmaakarhufanaatikosta ja Treadwellin kuvaamat muutamat otokset karhujen sekä kettujen kanssa ovat sellaista, mitä ei ole ennen nähty. Ohjaaja Herzog on yhdistänyt hienosti oman dokumentaarisen osuutensa Treadwellin videomateriaaliin. Mainittakoon vielä, että Treadwellin ja hänen tyttöystävänsä surkea kohtalo antaa sekin karun lisämausteen tälle väkevälle dokumentille.
4.5/5 .
maanantaina, maaliskuuta 26, 2007
Paholaisen palkkionmetsästäjä
Liekit liehuu ja erikoistehosteet jyrää Nicholas Cagen tähdittämässä ja Mark Steven Johnsonin ohjaamassa Marvel -sarjikseen pohjautuvassa Ghost Rider (Aaveajaja) -toimintapläjäyksessä. Cage esittää sielunsa itse vihtahousulle myyvää palkkionmetsästäjää, joka liekehtivällä prätkällään yössä jyristellen maksaa velkaansa paholaiselle.
Elokuvassa päähuomio kiinnittyy nimenomaan erikoistehosteisiin ja itse tarina jää hieman vaisuksi. Leffan alussa nuori surmanajaja Johnny Blaze isänsä pelastaakseen myy sielunsa pirulle ja vihtahousu (Peter Fonda) saapuukin perimään velkaansa. Cage saa paholaiselta tehtäväkseen toimittaa takaisin hornaan sieltä karanneita demoneita. Rokki raikaa taustalla kun palavakalloinen palkkionmetsästäjä revittelee tulisella motskarillaan pitkin katuja sekä kiipeilee sillä pilvenpiirtäjien katoille ja ajaa jopa vetten päällä. Parissa kohdassa piti ihan kunnolla pyrskähtää, kun ajelu alkoi mennä komiikan puolelle. Naispääosan esittäjä Eva Mendes tuntui olevan oikeastaan vaan koristeena elokuvassa, joskin kyllähän näitä latinobabeja ihan mielellään katselee ;-)
Kieli poskella ja aivot narikassa toteutettua efektimässäilyä ja elokuvan katselee hirveämmin nikottelematta, jos ei anna osin tahattomankin komiikan häiritä.
3-/5 .
Liekit liehuu ja erikoistehosteet jyrää Nicholas Cagen tähdittämässä ja Mark Steven Johnsonin ohjaamassa Marvel -sarjikseen pohjautuvassa Ghost Rider (Aaveajaja) -toimintapläjäyksessä. Cage esittää sielunsa itse vihtahousulle myyvää palkkionmetsästäjää, joka liekehtivällä prätkällään yössä jyristellen maksaa velkaansa paholaiselle.
Elokuvassa päähuomio kiinnittyy nimenomaan erikoistehosteisiin ja itse tarina jää hieman vaisuksi. Leffan alussa nuori surmanajaja Johnny Blaze isänsä pelastaakseen myy sielunsa pirulle ja vihtahousu (Peter Fonda) saapuukin perimään velkaansa. Cage saa paholaiselta tehtäväkseen toimittaa takaisin hornaan sieltä karanneita demoneita. Rokki raikaa taustalla kun palavakalloinen palkkionmetsästäjä revittelee tulisella motskarillaan pitkin katuja sekä kiipeilee sillä pilvenpiirtäjien katoille ja ajaa jopa vetten päällä. Parissa kohdassa piti ihan kunnolla pyrskähtää, kun ajelu alkoi mennä komiikan puolelle. Naispääosan esittäjä Eva Mendes tuntui olevan oikeastaan vaan koristeena elokuvassa, joskin kyllähän näitä latinobabeja ihan mielellään katselee ;-)
Kieli poskella ja aivot narikassa toteutettua efektimässäilyä ja elokuvan katselee hirveämmin nikottelematta, jos ei anna osin tahattomankin komiikan häiritä.
3-/5 .
keskiviikkona, maaliskuuta 21, 2007
Karhulan metallipajalta jytisee
Suomen metallighetto Karhulasta kajahtaa jälleen. Metallipartio Domination Black on pamauttanut ulos kakkoslevynsä Dark Legacy ja mukavasti Judas Priestin sekä vanhemman Metallican tyyliin jytisevän levyn ovat pukanneet. Priest -tuntemuksia herättää ainakin allekirjoittaneelle laulaja "The Sentinel Killgast", sillä hän vetää välillä kuin Rob Halford ja Tim "Ripper" Owens ilman näiden kirkunoita. Tämä on pelkästään positiivinen asia, eikä mistään matkimisesta ole kyse. Soitto kulkee mallikkaasti ja riffit möyryävät kuin edellämainituilla bändeillä parhaina aikoinaan eli mikäs tätä on luukuttaessa.
Muutamana helmenä biiseistä hyppäävät "Ghost Of The Nightfall", jonka riffittely toimii hyvin ja kitarasoolo on vetävän komea sekä toisena suosikkina pomppaa puolihituri " The Cemetary", joka raskaassa melodisuudessaan vyöryy päälle kuin hyökyaalto. Lisäksi solisti tuntuu vetävän vielä normaaliakin vakuuttavammin. Ysibiisi "Two Faced Devil" lataa jo hieman trash metalliakin tiskiin ja riffit jyräävät panssarikolonnan voimalla. 10. kipale "Nightmare World" omaa mukavan melodian ja kitarasoolokin on mehevän kirpeä. Kun muukin kappalemateriaali on reippaasti keskitason yläpuolella voidaan puhua varsin onnistuneesta metallilevystä.
Kyllä siellä Karhulassa nämä hommat osataan.
4+/5 .
Suomen metallighetto Karhulasta kajahtaa jälleen. Metallipartio Domination Black on pamauttanut ulos kakkoslevynsä Dark Legacy ja mukavasti Judas Priestin sekä vanhemman Metallican tyyliin jytisevän levyn ovat pukanneet. Priest -tuntemuksia herättää ainakin allekirjoittaneelle laulaja "The Sentinel Killgast", sillä hän vetää välillä kuin Rob Halford ja Tim "Ripper" Owens ilman näiden kirkunoita. Tämä on pelkästään positiivinen asia, eikä mistään matkimisesta ole kyse. Soitto kulkee mallikkaasti ja riffit möyryävät kuin edellämainituilla bändeillä parhaina aikoinaan eli mikäs tätä on luukuttaessa.
Muutamana helmenä biiseistä hyppäävät "Ghost Of The Nightfall", jonka riffittely toimii hyvin ja kitarasoolo on vetävän komea sekä toisena suosikkina pomppaa puolihituri " The Cemetary", joka raskaassa melodisuudessaan vyöryy päälle kuin hyökyaalto. Lisäksi solisti tuntuu vetävän vielä normaaliakin vakuuttavammin. Ysibiisi "Two Faced Devil" lataa jo hieman trash metalliakin tiskiin ja riffit jyräävät panssarikolonnan voimalla. 10. kipale "Nightmare World" omaa mukavan melodian ja kitarasoolokin on mehevän kirpeä. Kun muukin kappalemateriaali on reippaasti keskitason yläpuolella voidaan puhua varsin onnistuneesta metallilevystä.
Kyllä siellä Karhulassa nämä hommat osataan.
4+/5 .
maanantaina, maaliskuuta 19, 2007
Ranskalaista laatukauhua
Minimalistinen, mutta varsin hyytävä kauhujännäri Ils (Uhka) läväyttää eteemme poikkeuksellisesti ranskalaista tuotantoa ohjaajinaan David Moreau ja Xavier Palud. Hyytävyysastetta lisää tuntuvasti se, että elokuva perustuu alkutekstien mukaan tositapahtumiin.
Elokuvan pääosissa on ranskalainen nuoripari, joka asuu Romaniassa metsän keskellä kartanossaan. Pääosia esittävät näyttelijät Olivia Bonamy ja Michael Coden joutuvat talossaan keskellä yötä yllättäen outojen kiusaajien kohteeksi ja hyytävän ahdistava meininki ei helpota hetkeksikään vauhtiin päästyään. Elokuvaa ei ole myös venytetty turhan takia, vaan kaikki on puristettu tehokkaasti tuntiin ja varttiin. Leffan pääosien näyttelijät esittävät piinattujen roolinsa osat varsin uskottavasti ja heidän ahdistuksensa on läsnä hellittämättä. Elokuvan ääniraita luo pelottavaa tunnelmaa kaikkine ritinöineen sekä paukahteluineen ja myös värimaailma on kaikessa harmaudessaan tehokkaan synkkää. Leffa säilyttää jännitteensä loppuun saakka ja siellä lopussa onkin sitten se varsinainen yllätys edessä.
Piinaavan tehokas kauhutrilleri, joka jälleen kerran osoittaa, että näinkin pienillä tehokeinoilla saadaan lähes selkäpiitä karmivaa jännitystä.
4+/5 .
Minimalistinen, mutta varsin hyytävä kauhujännäri Ils (Uhka) läväyttää eteemme poikkeuksellisesti ranskalaista tuotantoa ohjaajinaan David Moreau ja Xavier Palud. Hyytävyysastetta lisää tuntuvasti se, että elokuva perustuu alkutekstien mukaan tositapahtumiin.
Elokuvan pääosissa on ranskalainen nuoripari, joka asuu Romaniassa metsän keskellä kartanossaan. Pääosia esittävät näyttelijät Olivia Bonamy ja Michael Coden joutuvat talossaan keskellä yötä yllättäen outojen kiusaajien kohteeksi ja hyytävän ahdistava meininki ei helpota hetkeksikään vauhtiin päästyään. Elokuvaa ei ole myös venytetty turhan takia, vaan kaikki on puristettu tehokkaasti tuntiin ja varttiin. Leffan pääosien näyttelijät esittävät piinattujen roolinsa osat varsin uskottavasti ja heidän ahdistuksensa on läsnä hellittämättä. Elokuvan ääniraita luo pelottavaa tunnelmaa kaikkine ritinöineen sekä paukahteluineen ja myös värimaailma on kaikessa harmaudessaan tehokkaan synkkää. Leffa säilyttää jännitteensä loppuun saakka ja siellä lopussa onkin sitten se varsinainen yllätys edessä.
Piinaavan tehokas kauhutrilleri, joka jälleen kerran osoittaa, että näinkin pienillä tehokeinoilla saadaan lähes selkäpiitä karmivaa jännitystä.
4+/5 .
torstaina, maaliskuuta 15, 2007
Ison-Britannian "rässikingien" paluu
Jo 1980-luvulta vaikuttanut brittiläinen trash metallin sanansaattaja Onslaught on julkaissut todella pitkän eli kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen uuden Killing Peace -levyn. Ja perkeleen murakasti jyräävän levyn ovat telakalla olonsa jälkeen ulos pukanneet.
Jo ensiriffit lupaavat, että nyt on edessä oikeaa trash metallin juhlaa. Soundit ovat ensiluokkaiset ja murhaavat kitarariffit louhivat niin sanotusti pallit murskaksi. Myös lauluosuudet ja rumputyöskentely ovat sellaista kuin tässä genressä pitääkin olla. Biisejä on oikeastaan turha sen kummemmin eritellä, sillä ne ovat takuuvarmaa jyräystä huipputuotannolla ja kaikki on totaalisesti napakympissä "Planting Seeds Of Hate" -kappaleessa. Biisissä on sellaisia tapporiffejä, että melkein "leegot" lähtee suusta ja ihokarvat on pystyssä vielä kauan sen kuultuaankin. Perskeles, että jyrää ja potkii kybällä!
Tämmöistä lisää markkinoille sanoo kirjoittaja. Näin laadukasta "rässi -herkkua" ei todellakaan joka puussa kasva.
5/5 .
Jo 1980-luvulta vaikuttanut brittiläinen trash metallin sanansaattaja Onslaught on julkaissut todella pitkän eli kahdeksantoista vuoden tauon jälkeen uuden Killing Peace -levyn. Ja perkeleen murakasti jyräävän levyn ovat telakalla olonsa jälkeen ulos pukanneet.
Jo ensiriffit lupaavat, että nyt on edessä oikeaa trash metallin juhlaa. Soundit ovat ensiluokkaiset ja murhaavat kitarariffit louhivat niin sanotusti pallit murskaksi. Myös lauluosuudet ja rumputyöskentely ovat sellaista kuin tässä genressä pitääkin olla. Biisejä on oikeastaan turha sen kummemmin eritellä, sillä ne ovat takuuvarmaa jyräystä huipputuotannolla ja kaikki on totaalisesti napakympissä "Planting Seeds Of Hate" -kappaleessa. Biisissä on sellaisia tapporiffejä, että melkein "leegot" lähtee suusta ja ihokarvat on pystyssä vielä kauan sen kuultuaankin. Perskeles, että jyrää ja potkii kybällä!
Tämmöistä lisää markkinoille sanoo kirjoittaja. Näin laadukasta "rässi -herkkua" ei todellakaan joka puussa kasva.
5/5 .
sunnuntai, maaliskuuta 11, 2007
Eläköön Gers!
Celtic - Rangers 0-1.
Upea voitto skottiliigan Old Firmissä tänään Rangersille ja vielä Celticin kotistadikalla. Ai hitto, että oli mukavaa nähdä, kun Celtic ottaa pataan kotonaan. Ugo Ehiogun tekemä voittomaali lähti saksipotkulla kuin "nakki haulikosta" :-)
Three cheers for the winners!
Celtic - Rangers 0-1.
Upea voitto skottiliigan Old Firmissä tänään Rangersille ja vielä Celticin kotistadikalla. Ai hitto, että oli mukavaa nähdä, kun Celtic ottaa pataan kotonaan. Ugo Ehiogun tekemä voittomaali lähti saksipotkulla kuin "nakki haulikosta" :-)
Three cheers for the winners!
keskiviikkona, maaliskuuta 07, 2007
Turboahdettua toimintaa
Enpä muista ihan äsken katsoneeni tämäntyylistä action-pätkää, jossa ei ole oikeastaan minkäänlaista suvantokohtaa, vaan koko vajaa puolitoista tuntia mennään niin sanotusti tuppi nurin. Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaamassa hurjatempoisessa Crank-toimintaleffassa Jason Stathamin esittämä palkkatappaja juoksee ja hurjastelee hullun lailla henkensä pitimiksi. Leffan budjetti on näköjään ollut jenkkileffaksi varsin vaatimaton, mutta se ei ole ollut esteenä näyttävälle pätkälle.
Juoni lyhykäisyydessään on se, että Stathamin esittämä "assassiini" saa leffan alussa toiselta tappajalta suoniinsa annoksen tappavaa myrkkyä ja pysyäkseen hengissä hänen on pidettävä elimistönsä adrenaliinitaso korkealla, sillä muuten veto loppuu häneltä siihen paikkaan. No siitähän voi arvata, että vallan hurjaa poukkoilua on edessä Stathamin roolihahmon etsiessä "tappajiaan" ja yrittäessä sovittaa tyttöystävänsä kanssa asiat ennen väistämätöntä. Leffa on verinen ja roisia väkivaltaa on riittävästi, mutta huumoria viljellään paljon ja välillä tuntuukin, että katselisi erittäin väkivaltaista komediaa. Elokuva on kuvattu nopeilla leikkauksilla ja tämän tyyppinen hektinen kuvallinen poukkoilu saattaa jopa häiritä joitain, mutta itselle se oli oikeastaan vaan plussaa tehostaen jo ennestään hurjaa vauhtia.
Katsomisen arvoinen elokuva, vallankin jos tykkää nupit kaakossa ja aivot narikassa toteutetusta toiminnasta höystettynä rankallakin huumorilla. Leffa myös osoittaa, että suhteellisen pienellä budjetilla saa menevää kamaa, kun takana on ollut ilmiselvästi tekijämiehiä. Jason Statham pääosassa on loistava hurjasti hilluvana tappajana ja sopii niin sanotusti kuin ukki mummoon tällaisiin rooleihin.
4+/5 .
Enpä muista ihan äsken katsoneeni tämäntyylistä action-pätkää, jossa ei ole oikeastaan minkäänlaista suvantokohtaa, vaan koko vajaa puolitoista tuntia mennään niin sanotusti tuppi nurin. Mark Neveldinen ja Brian Taylorin ohjaamassa hurjatempoisessa Crank-toimintaleffassa Jason Stathamin esittämä palkkatappaja juoksee ja hurjastelee hullun lailla henkensä pitimiksi. Leffan budjetti on näköjään ollut jenkkileffaksi varsin vaatimaton, mutta se ei ole ollut esteenä näyttävälle pätkälle.
Juoni lyhykäisyydessään on se, että Stathamin esittämä "assassiini" saa leffan alussa toiselta tappajalta suoniinsa annoksen tappavaa myrkkyä ja pysyäkseen hengissä hänen on pidettävä elimistönsä adrenaliinitaso korkealla, sillä muuten veto loppuu häneltä siihen paikkaan. No siitähän voi arvata, että vallan hurjaa poukkoilua on edessä Stathamin roolihahmon etsiessä "tappajiaan" ja yrittäessä sovittaa tyttöystävänsä kanssa asiat ennen väistämätöntä. Leffa on verinen ja roisia väkivaltaa on riittävästi, mutta huumoria viljellään paljon ja välillä tuntuukin, että katselisi erittäin väkivaltaista komediaa. Elokuva on kuvattu nopeilla leikkauksilla ja tämän tyyppinen hektinen kuvallinen poukkoilu saattaa jopa häiritä joitain, mutta itselle se oli oikeastaan vaan plussaa tehostaen jo ennestään hurjaa vauhtia.
Katsomisen arvoinen elokuva, vallankin jos tykkää nupit kaakossa ja aivot narikassa toteutetusta toiminnasta höystettynä rankallakin huumorilla. Leffa myös osoittaa, että suhteellisen pienellä budjetilla saa menevää kamaa, kun takana on ollut ilmiselvästi tekijämiehiä. Jason Statham pääosassa on loistava hurjasti hilluvana tappajana ja sopii niin sanotusti kuin ukki mummoon tällaisiin rooleihin.
4+/5 .
Hittimetallia Hollannista
Hollannin lahja sinfoniselle metallille eli Within Temptation on edennyt urallaan neljänteen albumiinsa The Heart Of Everything huimasti menestyneen The Silent Forcen jälkeen. Uutuudelle on helppo povata vähintään samanlaista menestystä, sillä sen verran hirmuisen hittipotentiaalin se sisältää. Lähes joka kappale omaa hittiainekset ja biisit jäävät soimaan helposti päähän. Jo sinkkuna julkaistu kakkoskappale "What Have You Done" duetoituna Life Of Agony-solisti Keith Caputon kera omaa kerrasta purukumin lailla tukkaan tarttuvan kertosäkeen ja en ihmettele yhtään miksi se on valittu singleksi levyltä. Muutenkin vaikuttaa, että WT on suoristanut musiikkiaan entisestään edellisestä levystä ja jopa raskautta on tullut hieman lisää, mikä ainakin kirjoittaneelle toimii kuin se kuuluisa aseman vessa. Toki tutut sinfoniset elementit ovat edelleen voimakkaina läsnä ja kuorot pauhaavat massiivisina taustoilla. Levyn soundimaailma on varsin paksu ja välillä kannattaa kokeilla kuunnella kuulokkeilla, että kaiken sen raidoille laitetun tavaran saa selville.
Kuten jo sanottua levy on yhtä sinfonisen metallin hittiparaatia alusta loppuun, mutta laitetaan kumminkin muuan raita tarkasteluun.
Jo mainittu kakkosbiisi on siis hurjan tarttuva killeribiisi, ja se onkin saanut jo runsasta voimasoittoa medioissa. Nimikappale "The Heart Of Everything" sisältää runsaita sinfonisia elementtejä ja kertosäe on iskevä. Laulajatar Sharon Den Adelin tulkinta on läsnä tässä kappaleessa totutun voimakkaana ja hetkittäin hän päästelee hänelle yllättävän matalia taajuuksia ulos. Kuutoskipale "Hand Of Sorrow" kolahtaa sekin kertarykäisyllä omaten kerrassaan huikean kertosäkeen ja sävelkulkukin on mainiota. Kappaleessa on myös varsin runsaasti sinfonista pauhua. Kasibiisi "Final Destination" on kakkoskappaleen ohella levyn suoraviivaisinta ja metallisinta osastoa ja laulajatar Den Adel pääsee vetämään koko sydämensä kyllyydestä. Muhevat riffit täydentävät WT:lle jopa yllättävän metallista kappaletta. Hieno biisi kaikenkaikkiaan. Kymmenes kappale seitsenminuutinen "The Truth Beneath The Rose" on sitten henkilökohtainen suosikkini. Komeat kuoro-osuudet säestävät Sharon Den Adelin huikean kaunista tulkintaa ja sinfoniset osuudet vellovat kaiken yllä kuin valtameren aallot. Sanoisinpa, että paras WT:n kappale ever! Levyn päättävä hauraan kaunis balladi "Forgiven" tasoittaa mainingit kaiken pauhun jälkeen ja on kaunis päätös hienolle levylle...kirjoittaneen mielestä parhaalle mitä Within Temptation on toistaiseksi tehnyt.
Tämä levy on pakkohankinta kaikille upeasti lauletun sinfonisen metallimusiikin ystäville.
Arvosanaan voi hieman vaikuttaa jonkinasteinen fanituspohja, but so what...kun kerran lätty lähtee liitoon kuin Esko jäiseltä peltikatolta ;-)
5/5 .
Hollannin lahja sinfoniselle metallille eli Within Temptation on edennyt urallaan neljänteen albumiinsa The Heart Of Everything huimasti menestyneen The Silent Forcen jälkeen. Uutuudelle on helppo povata vähintään samanlaista menestystä, sillä sen verran hirmuisen hittipotentiaalin se sisältää. Lähes joka kappale omaa hittiainekset ja biisit jäävät soimaan helposti päähän. Jo sinkkuna julkaistu kakkoskappale "What Have You Done" duetoituna Life Of Agony-solisti Keith Caputon kera omaa kerrasta purukumin lailla tukkaan tarttuvan kertosäkeen ja en ihmettele yhtään miksi se on valittu singleksi levyltä. Muutenkin vaikuttaa, että WT on suoristanut musiikkiaan entisestään edellisestä levystä ja jopa raskautta on tullut hieman lisää, mikä ainakin kirjoittaneelle toimii kuin se kuuluisa aseman vessa. Toki tutut sinfoniset elementit ovat edelleen voimakkaina läsnä ja kuorot pauhaavat massiivisina taustoilla. Levyn soundimaailma on varsin paksu ja välillä kannattaa kokeilla kuunnella kuulokkeilla, että kaiken sen raidoille laitetun tavaran saa selville.
Kuten jo sanottua levy on yhtä sinfonisen metallin hittiparaatia alusta loppuun, mutta laitetaan kumminkin muuan raita tarkasteluun.
Jo mainittu kakkosbiisi on siis hurjan tarttuva killeribiisi, ja se onkin saanut jo runsasta voimasoittoa medioissa. Nimikappale "The Heart Of Everything" sisältää runsaita sinfonisia elementtejä ja kertosäe on iskevä. Laulajatar Sharon Den Adelin tulkinta on läsnä tässä kappaleessa totutun voimakkaana ja hetkittäin hän päästelee hänelle yllättävän matalia taajuuksia ulos. Kuutoskipale "Hand Of Sorrow" kolahtaa sekin kertarykäisyllä omaten kerrassaan huikean kertosäkeen ja sävelkulkukin on mainiota. Kappaleessa on myös varsin runsaasti sinfonista pauhua. Kasibiisi "Final Destination" on kakkoskappaleen ohella levyn suoraviivaisinta ja metallisinta osastoa ja laulajatar Den Adel pääsee vetämään koko sydämensä kyllyydestä. Muhevat riffit täydentävät WT:lle jopa yllättävän metallista kappaletta. Hieno biisi kaikenkaikkiaan. Kymmenes kappale seitsenminuutinen "The Truth Beneath The Rose" on sitten henkilökohtainen suosikkini. Komeat kuoro-osuudet säestävät Sharon Den Adelin huikean kaunista tulkintaa ja sinfoniset osuudet vellovat kaiken yllä kuin valtameren aallot. Sanoisinpa, että paras WT:n kappale ever! Levyn päättävä hauraan kaunis balladi "Forgiven" tasoittaa mainingit kaiken pauhun jälkeen ja on kaunis päätös hienolle levylle...kirjoittaneen mielestä parhaalle mitä Within Temptation on toistaiseksi tehnyt.
Tämä levy on pakkohankinta kaikille upeasti lauletun sinfonisen metallimusiikin ystäville.
Arvosanaan voi hieman vaikuttaa jonkinasteinen fanituspohja, but so what...kun kerran lätty lähtee liitoon kuin Esko jäiseltä peltikatolta ;-)
5/5 .
tiistaina, maaliskuuta 06, 2007
Melodisen powermetallin riemuvoitto
Konnevedeltä Keski-Suomesta kolahtaa mehevästi kun melopowerin lähettiläs Excalion lataa tiskiin kakkosalbuminsa Waterlines. Kyllä sitä vaan on käsittämätön taso suomimetallin saralla tällä hetkellä, sillä tämän tästä saa kuultavakseen timantinkovaa kotimaista laatumetallia.
Jos toinen Keski-Suomen ylpeys Machine Men latasi helmikuussa uutuudellaan napakympin tauluun, niin eivät Excalion-sällit jää yhtään huonommaksi. Tässä melopowerin tyylilajissa, joka ikävä kyllä alkaa olla musiikillisti totaalisen loppuunkaluttu ja ei todellakaan kuulu allekirjoittaneen suosikeihin, niin yllätys yllätys...takavasemmalta tämä Excalion pomppaa kuin vimmainen aropiru tästä kaiken maailman "tusinatiluttajamuniinpuhaltajaläpsyttelijä"-massasta väkevällä omalla tyylillään. Konneveden metallipartio on taatusti yksi kovimmista mitä tällä metallin saralla löytyy...enkä puhu nyt vain kotimaastamme.
Excalionin soitto kulkee vaivattomasti hienojen melodioiden säestämänä sekä meheviä sooloja kuullaan tämän tästä ja laulaja Jarmo Pääkkönen omaa selkeästi tunnistettavan ja voimakkaan lauluäänen. Albumi on kokonaisuudessaan korville hunajaisen balsamista kuunneltavaa ja väittäisinpä, että musiikillisesti parasta uudistumista mitä melodisen powermetallin saralla on vuosiin tapahtunut.
Laitetaanpas muutama messevimmistä biiseistä tarkemmin tutkailuun. Aloitusbiisi "The Wingman" avaa pelin jytistellen mallikkaasti ja sisältää varsin kirpakan kitarasoolon ja vitosbiisi "I Failed You" on lätyn ehdoton helmi upeine sävelkulkuineen ja lähes sielua repivän voimakkaalla tunnelmallaan. Solisti Pääkkönen vetää kappaleen vokaalit aivan armottomalla antaumuksella. Biisi on itseasiassa mielestäni Machine Menin "Cardinal Sinin" kanssa alkuvuoden ehdotonta biisieliittiä. Seiskabiisi "Streams Of Madness" etenee kuin tavarajuna ja biisissä on mitä muhevin syna/kitarasoolo. Ysibiisi "Between The Lines" on sitten Excalionin nopeampaa kamaa soitiniloitteluineen. Kymppikipale "Soaking Ground" alkaa balladina edeten todella murakkasoundiseksi rypistykseksi, jolla jysäytetään nämä jo edellämainitut muniinpuhaltelijapoppoot kanveesiin keräilemään risuiksi menneitä kalikoitaan. Albumin päätösbiisi "Yövartio" yllättää mehukkaasti suomeksi laulettuna versiona saman albumin "Arriving As The Dark"-biisistä.
Perkeleen komeasti esitettyä ja soundillisesti munakasta melopoweria, josta nämä monet paljon tunnetummat ja ideansa pohjamutia myöten tyhjiin ammentaneet powermetal-pumput saavat ottaa ihan tosissaan mallia.
5/5 .
Konnevedeltä Keski-Suomesta kolahtaa mehevästi kun melopowerin lähettiläs Excalion lataa tiskiin kakkosalbuminsa Waterlines. Kyllä sitä vaan on käsittämätön taso suomimetallin saralla tällä hetkellä, sillä tämän tästä saa kuultavakseen timantinkovaa kotimaista laatumetallia.
Jos toinen Keski-Suomen ylpeys Machine Men latasi helmikuussa uutuudellaan napakympin tauluun, niin eivät Excalion-sällit jää yhtään huonommaksi. Tässä melopowerin tyylilajissa, joka ikävä kyllä alkaa olla musiikillisti totaalisen loppuunkaluttu ja ei todellakaan kuulu allekirjoittaneen suosikeihin, niin yllätys yllätys...takavasemmalta tämä Excalion pomppaa kuin vimmainen aropiru tästä kaiken maailman "tusinatiluttajamuniinpuhaltajaläpsyttelijä"-massasta väkevällä omalla tyylillään. Konneveden metallipartio on taatusti yksi kovimmista mitä tällä metallin saralla löytyy...enkä puhu nyt vain kotimaastamme.
Excalionin soitto kulkee vaivattomasti hienojen melodioiden säestämänä sekä meheviä sooloja kuullaan tämän tästä ja laulaja Jarmo Pääkkönen omaa selkeästi tunnistettavan ja voimakkaan lauluäänen. Albumi on kokonaisuudessaan korville hunajaisen balsamista kuunneltavaa ja väittäisinpä, että musiikillisesti parasta uudistumista mitä melodisen powermetallin saralla on vuosiin tapahtunut.
Laitetaanpas muutama messevimmistä biiseistä tarkemmin tutkailuun. Aloitusbiisi "The Wingman" avaa pelin jytistellen mallikkaasti ja sisältää varsin kirpakan kitarasoolon ja vitosbiisi "I Failed You" on lätyn ehdoton helmi upeine sävelkulkuineen ja lähes sielua repivän voimakkaalla tunnelmallaan. Solisti Pääkkönen vetää kappaleen vokaalit aivan armottomalla antaumuksella. Biisi on itseasiassa mielestäni Machine Menin "Cardinal Sinin" kanssa alkuvuoden ehdotonta biisieliittiä. Seiskabiisi "Streams Of Madness" etenee kuin tavarajuna ja biisissä on mitä muhevin syna/kitarasoolo. Ysibiisi "Between The Lines" on sitten Excalionin nopeampaa kamaa soitiniloitteluineen. Kymppikipale "Soaking Ground" alkaa balladina edeten todella murakkasoundiseksi rypistykseksi, jolla jysäytetään nämä jo edellämainitut muniinpuhaltelijapoppoot kanveesiin keräilemään risuiksi menneitä kalikoitaan. Albumin päätösbiisi "Yövartio" yllättää mehukkaasti suomeksi laulettuna versiona saman albumin "Arriving As The Dark"-biisistä.
Perkeleen komeasti esitettyä ja soundillisesti munakasta melopoweria, josta nämä monet paljon tunnetummat ja ideansa pohjamutia myöten tyhjiin ammentaneet powermetal-pumput saavat ottaa ihan tosissaan mallia.
5/5 .
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
