Pölkkypäät numero kaksi

Amerikan Duudsonit eli Jackass-höpelöt Johnny Knoxvillen johdolla ovat päässeet kakkososaan itsensätelomissaagassaan ja meininki jatkuu ykkösosaa hurjempana. Huumoria on myös lisätty rutkasti ja parhaat stuntit saavatkin aikaan hillittömiä naurunpyrskähdyksiä. Henkilökohtaisesti parhaiten tempuista kolahtivat räävitön ukki lapsenlapsensa kanssa kioskilla ryypiskelemässä ja haastamassa riitaa, kujanjuoksu skeittirampilla ja huippuna aivan hillitön terroristitaksipilailu, joka kääntyykin tuplajuksaukseksi.
Toki temppujen joukkoon on tungettu myös muutamia näitä "yrjötkää perkele" -juttuja, kuten hevosen mällin juonti, joka hakee kyllä vertaistaan jopa Jackass-temppuna ja eipä tuo perseen pumppaus oluestakaan aivan sieltä viihdyttävimmästä päästä ole.
Hurjimpia stuntteja katsellessaan ei tarvitse kyllä ihmetellä yhtään miksi Jackass-äijät olivat ottaneet vallan isot henkivakuutukset kuvauksiin, sillä esim. "härkätaistelutörmäilyt" ja mellakkapommin testaus ovat hurjaa katsottavaa. Ja mustelmia näkyykin sitten piisaavan, varsinkin Knoxvillen ruho näyttää muutamissa kuvissa olevan kuin Tikkurilan värikartta.
Jackass numero kaksi on tarkoitettu kaikille älyvapaan itsensätelomisen ystäville ja mielellään katsottavaksi reippaassa nousuhumalassa. Tällöin siitä saanee parhaiten tolkkua.

Tyly uusi James Bond

James Bond on saanut uudet kasvot...agenttia näyttelee nykyään Daniel Graig, josta mediassa ennakkoon kohistiinkin kovasti. Vastustajat pelkäsivät, että onko hänestä James Bondiksi ja allekirjoittaneen täytyy myöntää, että kyllä hitto vie on. Graig on todella kaukana entisaikojen vitsiniekka-Bondista ja katutappelijamaisessa karuudessaan varsin uskottava tappoluvan saaneena 007-agenttina.
Jo ensimmäiset minuutit ennen alkutekstejä täräyttävät vanhojen glamour-Bondien ystäviä kuin tonnin leka pataan, sillä niin tylysti Bond pistää vastustajasta ilmat pihalle. Mustavalkoisena kuvattu kohtaus antaakin täydellisen uuden kuvan agentti 007:stä, josta ovat sukkelat sutkaukset ja hauskuus kaukana.
Casino Royale ei ole alkuunkaan entisten Bondien tehostekikkailua, vaikka muutamia messeviä paukkuja nähdäänkin ja tällä kertaa juoneen on selkeästi panostettu. Bond ei olekaan mikään supermies, vaan hahmosta löytyy syvyyttä ja karismaa johtuen suurelta osin Craigin mainiosta näyttelemisestä. Myös pääkonna tanskalainen Mads Mikkelsen on varsin pahiksen oloinen ja vetää osansa komeasti. Ja kyllähän sitä tämänkertaista Bond-tyttöä Eva Greeniä katselee varsin mielellään ja hänkin on positiivisessa mielessä valovuosien päässä Bond-pimujen prototyypistä eli ei mikään tyhjäpää siis.
Casino Royale pärähtää kevyesti Bond-leffojen huippukärkeen ja ellei jopa sinne aivan piikkipaikalle.
Bond is back with street fighter attitude!

Dead fucking wood

Tänään se sitten jatkuu...Deadwood toisen tuotantokauden jaksoilla. Paras lännensarja mitä koskaan on tehty ja jossa ruma sana sanotaan niin kuin se on. Kaikki perkeleen hyvän westernin ystävät ruutujen ääreen illalla mars!
Same in english:
Be there at those motherfucking screens you sea-creature-looking cocksuckers!
:=)

Bostonin pahat pojat

Mitäpä muuten saadaan kun samaan elokuvaan laitetaan ykkösketjuun Jack Nicholson, Leonardo DiCaprio ja Matt Damon sekä kakkosketjuun vielä sellaiset nimet kuin Martin Sheen, Mark Wahlberg ja Alec Baldwin...? Kun ohjaajana vielä kukkoilee Martin Scorsese, niin eihän se voi olla kuin laatukamaa...tuloksena vuoden rikosdraama "The Departed".
Leffa sijoittuu Bostonin alamaailmaan, jossa ei välillä tiedä ovatko poliisit mädempiä kuin gangsterit eli katsoja on positiivisessa mielessä ajoittain pihalla kuin talonmies lumipyryssä. Jack Nicholson pääsee irvistelemään koko repertuaarinsa kyllyydestä rikollispomo Costellona ja jopa kiiltokuvapoika DiCapriokin on varsin mainio Costellon jengiin soluttautuneena poliisina. Muu näyttelijäporukkakin kun vetää urakkansa kunnialla maaliin, niin reilu kaksituntinen hurahtaa huomaamatta.
Juoni on varsin monisyinen ja yllätyksiä piisaa ja onhan sitä myös tarjolla Scorsesen tavaramerkkiäkin eli reipasta väkivaltaa ammuskeluineen ja turpiinmättöineen.
"The Departed" on laadukkaasti ohjatun/näytellyn gangsterielokuvan ystävän pakkokatsastus ja that's it.
Piste.

Metallidokkari fanin näkökulmasta

Metal: A Headbanger's Journey...siinäpä jokaiselle "headbangerille" oiva audiovisuaalinen matka metallimusiikin maailmaan. Kanadalainen antropologi ja "metallipää" Sam Dunn on tehnyt oman näköisensä metallidokumentin, jossa käydään heavymetallin historiaa ja vaikutusta yhteiskuntaan läpi kiihkottomasti ja asiantuntevasti.
Dunn haastattelee muusikoita ja faneja sekä kiertää ympäri maailmaa käyden festivaaleilla, joista erityisesti Wackenin valtaisa metallikokokoontuminen Saksassa saa ansaitusti paljon aikaa. Suotta ei kyseisestä tapahtumasta puhuta metallin Mekkana.
Itselle henkilökohtaisesti dokumentissa toimivat vanhemman metallisukupolven, kuten Ronnie James Dion ja Tony Iommin sekä Slayerin äijien haastattelut ja Dion haastattelusta saadaankin selville kuka sen kaikkien hevipiireissä tunteman "pirunsarvitervehdyksen" oikeasti lanseerasi. Lisäksi Dio heittää varsin nasevia huumorintäyteisiä "kuitteja" Kissin Gene Simmonsin suuntaan.
Dokumentin miinuksena voidaan pitää skandinaavisen metallin vähyyttä, erityisesti suomalainen metalli jää tyystin yhteen Children Of Bodomin biisiklippiin Wackenista, vaikka ohjaaja Dunn tunnustautuukin COB-faniksi ja bändin paitakin näkyy löytyvän päältä. Norjan black metal-kulttuuria kylläkin käsitellään laajasti, mutta kaikkea ei tietysti voi saada yhdessä dokumentissa.
Metal: A Headbanger's Journey on kaikenkaikkiaan ihan toimiva paketti ja jokainen hevimetallista pitävä katsoo sen isommin nikottelematta.
Metal forever!