Parit pika-arviot:

Tarot - Gravity Of Light (FIN) (2010)

Plussat:

+ edelleen huikea tuotanto; soundit silkkaa timangia
+ Marco Hietalan & Tuple Salmelan vokaalit
+ Zachary Hietalan tunnistettava kitarasoundi
+ Hell Knows, Calling Down The Rain & Sleep In The Dark-veisut jalometalli-tasoa

Miinukset:

- Magic And Technology-zipaleen "laahaavuus"
- Gone-biisin venytys ylipitkäksi; viisi minuuttia olisi riittänyt yli seitsemän sijaan

http://www.wingsofdarkness.net/php/index.php

http://www.wingsofdarkness.net/php/release_gol.php

http://www.youtube.com/watch?v=i9rFH9voBtY

4.25/5


Scorpions - Sting In The Tail (GER) (2010)

Plussat:

+ yli neljä vuosikymmentä kestänyt ura
+ solisti Klaus Meinen ääni toimii edelleen
+ balladit olleet aina Scorpionsin kantava voima
+ huikean komea The Good Die Young-biisi; tosin Tarja Turusen osuus kuuluu kunnolla vasta viimeisessä kertosäkeessä
+ muutamat maukkaat kitarasoolot

Miinukset:

- useita mitäänsanomattomia "renkutusbiisejä", jotka eivät jätä mitään muistijälkiä
- bändin pitkän taipaleen joutsenlaulu (voi tosin olla joillekin helpotus) :-]

http://www.the-scorpions.com/english/

http://www.the-scorpions.com/english/discography/records/sitt.asp

http://www.youtube.com/watch?v=YWBMlM17rho

3/5

Tarot @ Finlandia-klubi, Lahti 08.04.10

Lyhyt analyysi:
Bändi oli lähes elämänsä vedossa eli tulessa ja yleisö väsynyttä marttakerhoa (marttoja väheksymättä) toiseksi viimeiseen biisiin saakka. This is Lahti ja torstai.
Sitten alkoi Marco Hietalan ja Pecu "Spede" Cinnarin show. Armottoman vittuilun jälkeen (Hietala: "Älkää häpäiskö itseänne ja meitä", Cinnari: "Vittu, mikä meno") hämäläinen yleisö lämpesi hieman ja saatiin jopa encoret.
Onneksi bändin ego kestää hämäläisen körttiseurailun ja loppuosa setistä pelasti keikan. Plussana myös Hietalan välispiikit, joissa armotonta kuittia ja hurttia huumoria. Lisäväriä antoi Zachary Hietalan kitarapiuhan rikkoutuminen ja siitä aiheutunut hupaisa tauko, sekä Cinnarin julmetun jykevä rumpusoolo. Loppuhuipennuksena nähtiin bändin "Hei hei"-joukkotanssi, joka herätti pyrskähdyksiä.
Kiitos Tarot.
P.S. Oli muuten kolme Tarotin keikkaa todistaneena eka kerta, kun ei kuultu Wings Of Darkness-klassikkoa.

Kuvia:
http://tomppa71.kuvat.fi/kuvat/Tarot%20%20Finlandia-klubi%20080410/

Kotisivu:
http://www.wingsofdarkness.net/php/index.php

The Road
(USA 2009)

Cast:
Viggo Mortensen
Kodi Smit-McPhee
Robert Duvall
Charlize Theron
Guy Pearce
Molly Parker
etc.

Ohjaus:
John Hillcoat

Tässäpä vuoden alkajaisiksi leffa, jonka tarina ei paljon hymyilytä. John Hillcoatin ohjaama ja Cormac McCarthyn romaaniin perustuva The Road (Tie) kertoo isän (Viggo Mortensen) ja pojan (Kodi Smit-McPhee) matkasta sivilisaation lopun jälkeisessä lohduttomassa maailmassa.
Synkkää ja vaarallista matkaa höystetään Mortensenin roolihahmon unitakaumilla paremmista ajoista, joissa äitiä näyttelevä Charlize Theron esiintyy.
The Road on ennen kaikkea kahden pääosan esittäjän näytöstä. Viggo Mortensen isänä on aivan huikea, ja jos maailmassa on tippaakaan oikeutta, niin hän pokkaa tästä miespääosan Oscar-pystin. Kodi Smit-McPhee esittää pojan roolin koskettavasti ja ponkaisee tällä lapsinäyttelijöiden eliittiin. Sivuosista mainittakoon Robert Duvallin vanhan kulkurin rooli, joka on sekin väkevä esitys veteraanin taidoista.
Tarinan kaari keskittyy isän ja pojan matkaan paremman toivossa kohti rannikkoa ja merta. Reissu on vaaroja täynnä ja hengenlähtö jatkuvasti hiuskarvan varassa. Suurimpana uhkana ovat kannibalismia harjoittavat rosvojoukot, jotka terrorisoivat niitä harvoja, jotka ovat vielä säilyttäneet inhimillisyyden rippeensä. Väkivallalla ei varsinaisesti mässäillä, mutta eipä tarvitsekaan, koska "ahdistavuusarvot" ovat muutenkin tapissa. Elokuvan likainen ja harmaa värimaailma vain lisää lohduttomuuden tuntua.
Maininnan ansaitsee myös Nick Caven ja Warren Ellisin tunnelmallinen musiikki, joka täydentää elokuvan vaikuttavuutta.
The Road on tähän heti vuoden alkuun niin kova avaus leffarintamalla, että vallan huikea saa tänä vuonna olla, joka tämän ohittaa.

http://www.theroad-movie.com/

http://www.youtube.com/watch?v=hbLgszfXTAY

5/5

True Blood - Kausi 1
(USA 2008)

Cast:
Anna Paquin
Stephen Moyer
Sam Trammell
Ryan Kwanten
Rutina Wesley
Chris Bauer
Nelsan Ellis
Jim Parrack
Alexander Skarsgård
etc.

Tuottaja:
Alan Ball

Laadukkaista televisiosarjoistaan tunnettu amerikkalainen kanava HBO (Deadwood, Rome, Band Of Brothers) jatkaa laatulinjaa ja tällä kertaa väkevällä vampyyrisarjalla True Blood. Jenkeissä sarjaa on tehty jo kaksi tuotantokautta ja ensimmäisen perusteella HBO on jälleen luonut yhden merkkipaalun sarjojensa jatkumoon. Sarja onkin voittanut esim. arvostetun Golden Globe-palkinnon.
Pähkinänkuoreen tiivistettynä True Blood kertoo vampyyrien näkyvästä tulosta ja yrityksestä sopeutua ihmisten keskuuteen kehitetyn True Blood-keinoveren avustamana. Sarja keskittyy pääasiassa kuvitteelliseen Bon Tempsin pikkukaupunkiin Yhdysvaltojen Louisianassa, jossa telepaattisia kykyjä omaava päähenkilö Sookie Stackhouse (Anna Paquin) työskentelee paikallisessa kuppilassa tarjoilijana. Eräänä iltana baariin astelee Bill Compton (Stephen Moyer) niminen Amerikan sisällissodasta saakka ollut vampyyri ja mikään ei ole sen jälkeen ennallaan.
Lusikkaansa juoneen tyrkkäävät lisäksi muun muassa baarin omistaja Sam (Sam Trammell), jolla on myös muodonmuuttajan kyky, vampyyrien verellä ja muilla huumeilla kauppaa tekevä musta kokki Lafayette (Nelsan Ellis), 1000-vuotias viikinkivampyyri Eric (Alexander Skarsgård) ja Sookien veli Jason (Ryan Kwanten), jonka elämä koostuu pääasiassa vapaasta seksistä ja vampyyriveren pauloissa pyörimisestä. Ihmiset ovat nimittäin huomanneet, että vampyyristä otettu veri antaa käyttäjälleen uusia kykyjä yms. Mainittakoon teemoista vielä vampyyreille vastavoimana vaikuttava uskonlahko, joka suunnittelee omia keinojaan vampyyrien hävittämiseksi maan päältä.
True Blood sisältää varsin reipasta verellä läträystä, sähäköitä kauhuelementtejä, runsaasti paljasta pintaa ja seksiä. Tätä kaikkea höystetään rutkasti viljellyllä huumorilla. Sarjassa on vältetty hienosti jo kuluneeksi käyneet vampyyrikliseet ja onkin virkistävää seurata tuoretta näkökulmaa genreen.
Mikäli olet pitänyt HBO:n sarjoista ennen, niin True Blood on ehdottomasti sinulle. Sarjan ensimmäinen kausi alkaa näemmä Suomen televisiossa maaliskuussa 2010 YLE TV2:lla ja löytyy siis jo DVD:lle.

http://www.hbo.com/trueblood/season1/index.html

http://www.youtube.com/watch?v=vLvmR_naXOw

http://www.youtube.com/watch?v=wiW8ZpH57IA

4/5

Paranormal Activity (2007)
(USA)

Ohjaus:
Oren Peli

Cast:
Katie Featherston
Micah Sloat
Mark Fredrichs
etc.

San Diego, Kalifornia, Yhdysvallat.
Katie Featherstonin esittämä opettaja Katie on lapsuudestaan saakka kokenut outoja tuntemuksia jonkin yliluonnollisen läsnäolosta. Oudot voimat tuntuvat vaivaavan häntä haitaksi asti, joten hän poikaystävänsä Micahin (Micah Sloat) kanssa päättää hommata videokameran ja äänivalvontalaitteet saadakseen selvyyttä asiaan. Maustetta soppaan laittaa meedio Mark Fredrichs, joka pian huomaakin, ettei nuorenparin reippaan kokoisessa lukaalissa ole kaikki kohdallaan. Luvassa on siis reilu puolitoista tuntia Oren Pelin kipparoimaa "kananlihaefektiä" aiheuttavaa paranormaalia toimintaa.
Dokumentaarityyliin yhdellä kameralla kuvattu pelottelu on alun pohjustuksen jälkeen hyytävää seurattavaa. Yliluonnollisen läsnäolosta saadaan viitteitä pikkuhiljaa kameran ja äänitallenteiden muodossa. Loppua kohden säikyttely ja tunnelma lähestyvät ainakin heikkohermoisempia takuulla pelottavia lukemia. Täytyy tässä allekirjoittaneenkin myöntää, että lopun parissa kohtauksessa "ihokarvaosasto" alkoi muistuttaa lähes intialaista piikkimattoa.
Paranormal Activity on "The Blair Witch Project-hengessä" tehtyä pelottelua, joka syntyy jonkin näkymättömän läsnäolon tuomasta häiritsevästä tunteesta. Allekirjoittaneelle tämä osui ja upposi, ja tätä voi suositella kaikille reippaamman puoleisesta säikyttelystä pitäville. Toki löytynee sitä kyynisempää porukkaa, jolle tämä ei aiheuta sen suurempia väristyksiä, mutta piristävä poikkeus tämä kaiken tusinakauhun seassa on.
Leffa luottaa hyytävään tunnelmaan, eikä miljoonien efektivuoreen, josta vaatimaton 15 000 dollarin budjettikin kertoo. Tuottoa on tullut näemmä sen sijaan vallan huikeasti enemmän.

http://www.paranormalactivity-movie.com/

http://www.v2.fi/uutiset/viihde/7306/Paranormal-Activity-vaikuttaa-nain-suomalaisiin/

4/5

Viikate: Kuu Kaakon yllä (2009)

1.Kouvostoliiton laulu, I säk. 0.37
2.Elämä kuin 4.20
3.Kravattipakko 4.14
4.Eräs kaunis päivä 4.21
5.Avoimen maan äärellä 3.50
6.Aaveissa vainko olet mun 4.51
7.Viina, terva & hauta 4.00
8.Korpi 8.00
9.Kuu Kaakon Yllä 6.13
10.Kouvostoliiton laulu, IX säk. 0.42

Viikate on:

Kaarle Viikate, laulu ja kitara
Simeoni Viikate, rummut
Arvo Viikate, kitara ja laulu
Ervo Viikate, basso ja laulu


Kymen ja Kouvolan "rautalankametallin" sanansaattaja Viikate täräyttää syyskuuhun 2009 sellaisen rieskan, että oksat pois. Orkesteri ei varsinaisesti aikaisemmin ole allekirjoittaneessa herättänyt erityisiä väristyksiä, mutta nyt uutukaisen myötä on totisesti toinen ääni kellossa. Käsittelyssä on tällä kertaa niin laadukas suomenkielinen raskaan rokin opus, että tässähän lähes mykistyy.
Kuu Kaakon yllä-uutukainen käynnistyy osuvasti nimetyllä Kouvostoliiton laulu, I säkeistöllä. Synkästä introsta siirrytään tuttuja Viikate-elementtejä sisältävään Elämä kuin-ralliin. Läsnä ovat rautalankakitarat, tutunomaiset lyriikat ja Kaarle Viikatteen tunnistettava laulusoundi. Kolmosrepäisy Kravattipakko alkaa Motörheadin Ace Of Spades-bassopörinällä ollen muutenkin varsin verevää jytkytystä. Sanoitus on Viikate-tyyliin oivaltavaa. Seuraavana sitten jysähtääkin ensimmäisen kerran kunnolla. Nelosveto Eräs kaunis päivä on upea ja jylhä sävellys. Kauniilla pianointrolla ja kitaramelodialla käynnistyvä kappale kolahtaa jo ensi kuuntelulla. Läsnä on voimakas tunnelma tuhdin kitaravallin antaessa jylhyyttä kauniiden melodioiden ohessa, sekä nerokkaiden lyriikoiden hivellessä kuuloelimiä.
Levyn puolenvälin krouviin osuu balladi Avoimen maan äärellä. Biisi tuntuu hieman irralliselta rieskan muun materiaalin seurassa selloineen ja pianoineen, vaikkei sitä missään nimessä voi edes keskinkertaiseksi väittää. Allekirjoittaneelle se vain tuntuu pieneltä kauneusvirheeltä muun jyhkeämmän materiaalin seassa. Mielipiteitä biisi joka tapauksessa jakanee albumilla. Seuraavalla Aaveissako vainko olet mun-kappaleessa palataankin jälleen jyräkämpään tulkintaan. Raskaat rautalankasoundit kannattelevat komeasti soivaa kappaletta, jossa on lisäksi kärpäspaperin lailla tarttuva kertosäe. Seiskarepäisy Viina, terva & hauta on ollut voimasoitossa medioissa ja käykin siihen oivallisesti. Tutut muhkeat kitaravallit tarttuvien melodioiden kera koukuttavat tutustumaan uutukaiseen.
Kasibiisi Korpi onkin sitten helposti sanoen parasta Viikatetta ikinä. Synkkääkin synkempänä puheella, sekä uhkaavalla kitaralla ja pianolla alkava teos paisuu eeppisiin mittoihin kahdeksan minuutin kestollaan, jossa ei kuitenkaan ole sekuntiakaan liikaa. Tuntuukin, että biisi olisi jaksanut vielä toiset kahdeksan tuntumatta pitkältä. Kappale pääsee kunnolla vauhtiin siinä kolmen ja puolen minuutin paikkeilla ja massiiviset kitarat möyryävät julmetun lailla. Tuplakitaroiden jyristessä tuntuu jopa kuin kuuntelisi Iron Maidenia parhaimmillaan. Ja sehän ei tunnetusti ole huono asia se. Mainitaan vielä, että solisti Kaarlekin tuntuu löytävän kappaleessa uusia painokkaita sävyjä tulkintaansa. Lopun kitaramelodia on kertakaikkisen upeaa korvakarkkia. Klassikko.
Nimibiisi Kuu Kaakon yllä jatkaa jylhää ja melodiakylläistä Viikatetta parhaimmillaan. Mukavasti rouhiva yksinkertainen kitarariffi kannattelee iskevien lyriikoiden kyllästämää ja komean kertosäkeen omaavaa kappaletta. Biisin puolivälin jälkeen ja aivan lopussa oleva tunnelmointiosio vain korostaa kappaleen tenhoa. Mahtavuutta. Viikate-uutuus päättyy yhtä synkkäsävyisesti kuin alkoikin Kouvostoliiton laulu, IX säkeistöön.
Viikate on siis ladannut eteemme uransa parhaan kiekon ja levy tulee lajissaan olemaan klassikkostatuksen omaava tuotos. Tässä genressä tätä ei voi enää paremmin tehdä.

http://www.viikate.com/index.cfm

5-/5

HolyHell - HolyHell (2009)

1. Wings Of Light
2. Prophecy
3. Revelations
4. Eclipse
5. The Fall
6. Angel Of Darkness
7. Holy Water
8. Mephisto
9. Gates Of Hell
10. Resurrection
11. Last Vision
12. Apocalypse
13. Armageddon

HolyHell on:

Maria Breon, laulu
Joe Stump, kitara
Jay Rigney, basso
Kenny Earl "Rhino" Edwards, rummut
Francisco Palomo, koskettimet

Jahans, pitkästä aikaa sorvin ääreen analysoimaan, ja tällä kertaa kohteena amerikkalainen sinfonista power-metallia vääntävä HolyHell samannimisellä debyytillään. Kiinnostavaksi poppoon tekee tuottavana taustapiruna häärivä Manowar-basisti Joey DeMaio, joka lienee tuttu jokaiselle vähänkin vannoutuneemmalle metallipäälle ja mikin varressa vaikuttava taipuisaääninen Maria Breon, sekä kuusikielisen kurittajana toimiva Amerikan "Yngwie" Joe Stump.
Rieskan pärähtäessä soimaan on heti selvää, että lähinnä kotimaisen Nightwishin hengessä mennään sinfonisten elementtien ollessa kuitenkin pienemmässä asemassa kuin Kiteen ylpeydellä. Lisäksi laulajatar Breonin äänessä on jotain samaa soundia kuin Nightwishin Olzonilla, joskin Breon kiekuu "oopperamaisemmin". Muutamassa veisussa Breon tahtoo mennä jo yli rajojensa, eikä ylärekisterissä kiekuminen toimi. Kun hän malttaa vetää maltillisemmin on vokalisointi korvia hivelevää. Kitaristi Stump tiluttaa soolot yhtä vimmaisesti kuin Malmsteen konsanaan, mikä kuulijasta riippuen on joko parhautta tai karmeinta kamalaa.
Hittipitoisia melodioitakin löytyy, kuten esim. kolmosveto Revelations komeine kertseineen ja viides kappale Breonin upeasti tulkitsema slovari The Fall. Kymppibiisi Resurrection alkaa rauhallisella Breonin kujertelulla nousten kertosäkeessä niin sanotusti isolleen. Rieskan päättävä Armageddon on astetta rokimpaa HolyHelliä ja jyskyttääkin kuin tavarajuna eteenpäin.
Kyllähän tätä kiristämättä kuuntelee ja nuo mainitut muutamat biisit nostavat tämän keskitason paremmalle puolen.
Naislauletun sinfonisen power-metallin ystäville tämä lienee varma nakki.

http://www.myspace.com/holyhellofficial

3.5/5